Luku 182 - Getsemanessa

   
   Red Jesus Text: päällä | poissa    Lukujen numerointi: päällä | poissa
Tulostettava versioTulostettava versioSend by emailSend by email

The Urantia Book

Paper 182

In Gethsemane

 


(1963.1) 182:0.1 IT WAS about ten o’clock this Thursday night when Jesus led the eleven apostles from the home of Elijah and Mary Mark on their way back to the Gethsemane camp. Ever since that day in the hills, John Mark had made it his business to keep a watchful eye on Jesus. John, being in need of sleep, had obtained several hours of rest while the Master had been with his apostles in the upper room, but on hearing them coming downstairs, he arose and, quickly throwing a linen coat about himself, followed them through the city, over the brook Kidron, and on to their private encampment adjacent to Gethsemane Park. And John Mark remained so near the Master throughout this night and the next day that he witnessed everything and overheard much of what the Master said from this time on to the hour of the crucifixion.

(1963.2) 182:0.2 As Jesus and the eleven made their way back to camp, the apostles began to wonder about the meaning of Judas’s prolonged absence, and they spoke to one another concerning the Master’s prediction that one of them would betray him, and for the first time they suspected that all was not well with Judas Iscariot. But they did not engage in open comment about Judas until they reached the camp and observed that he was not there, waiting to receive them. Whe

Urantia-kirja

Luku 182

Getsemanessa


(1963.1) 182:0.1 KELLO oli noin kymmenen tänä torstai-iltana, kun Jeesus johdatti yksitoista apostolia Elia ja Maria Markuksen kodista paluumatkalle Getsemanen leirille. Edellä kerrotusta kukkuloilla vietetystä päivästä lähtien Johannes Markus oli katsonut asiakseen pitää Jeesusta huolekkaasti silmällä. Unen tarpeessa ollut Johannes oli saanut levätä useita tunteja, sillä aikaa kun Mestari oli apostoleineen yläsalissa, mutta kuullessaan heidän laskeutuvan portaita hän heräsi, kietoi nopeasti pellavaviitan ympärilleen ja seurasi heitä kaupungin läpi, Kidroninpuron vastarannalle ja sieltä edelleen näiden yksityiselle leiripaikalle Getsemanen puiston välittömässä läheisyydessä. Ja Johannes Markus pysytteli koko yön ja seuraavan päivän niin lähellä Mestaria, että näki kaiken ja kuuli paljon siitä, mitä Mestari tämän ajankohdan ja ristiinnaulitsemishetken välisenä aikana sanoi.

(1963.2) 182:0.2 Kun Jeesus ja yksitoista apostolia taivalsivat takaisin leirille, apostolit alkoivat ihmetellä Juudaksen pitkäksi venyneen poissaolon merkitystä, ja he keskustelivat keskenään Mestarin ennustuksesta, jonka mukaan yksi heistä hänet kavaltaisi, ja silloin he ensimmäistä kertaa ounastelivat, ettei Juudas Iskariotin kohdalla kaikki ollut niin kuin piti. Mutta he ryhtyivät esittämään käsityksiään Juudaksesta avoimesti vasta ennättäessään leirille ja huomatessaan, ettei tämä ollut siellä heidän tuloaan odottamassa. Kun he kaikki ahdistivat Andreasta saadakseen kuulla, mitä Juudakselle oli tapahtunut, heidän päällikkönsä virkkoi ainoastaan: ”En tiedä, missä Juudas on, mutta pelkään hänen hylänneen meidät.”

1. Viimeinen yhteisrukous

(1963.3) 182:1.1 Muutamaa hetkeä leirillesaapumisen jälkeen Jeesus sanoi heille: ”Ystäväni ja veljeni, aika, jonka olen kanssanne, on käynyt perin vähiin, ja haluaisin, että vetäydymme omiin oloihimme siksi aikaa, kun rukoilemme taivaalliselta Isältämme lujuutta tukemaan meitä tänä hetkenä ja vastedes kaikessa työssä, joka meidän on hänen nimessään tehtävä.”

(1963.4) 182:1.2 Nämä sanat lausuttuaan Jeesus vei heidät vähän matkan päähän Öljymäen ylärinteeseen, ja paikassa, josta Jerusalem näkyi koko laajuudessaan, hän pyysi heitä polvistumaan ympärilleen piiriin suurelle laakealle kalliolle samaan tapaan kuin he olivat tehneet virkaanasettajaispäivänään. Ja seisoessaan siinä heidän keskellään pehmeän kuunvalon säteissä hän kohotti katseensa taivasta kohti ja rukoili:

(1963.5) 182:1.3 ”Isä, hetkeni on tullut; kruunaa Poikasi nyt kunnialla, jotta Poika voi kruunata sinut. Tiedän, että olet antanut minulle täyden vallan kaikkiin valtakuntani eläviin luotuihin nähden, ja annan ikuisen elämän kaikille, jotka tahtovat, että heistä tulee Jumalan uskonpoikia. Ja ikuinen elämä on sitä, että luotuni tuntisivat sinut kaikkien ainoana oikeana Jumalana ja Isänä, ja että he uskoisivat häneen, jonka lähetit tähän maailmaan. Isä, olen nostanut sinut maan päällä kunniaan ja olen täyttänyt tehtävän, jonka tehtäväkseni annoit. Olen kohta saanut päätökseen luomiamme lapsia varten suorittamani lahjoittautumisen; minun tarvitsee enää antaa pois lihallinen elämäni. Ja nyt, oi Isäni, kruunaa minut kunnialla, joka minulla oli tykönäsi, ennen kuin tätä maailmaa oli, ja ota minut taas luoksesi oikealle puolellesi.

(1964.1) 182:1.4 ”Olen tuonut sinut julki miehille, jotka valitsit tästä maailmasta ja annoit minulle. He ovat sinun — niin kuin kaikki elollinen on sinun käsissäsi –, sinä annoit heidät minulle, ja olen elänyt heidän keskuudessaan opettaen heille, mikä on elämän tie, ja he ovat uskoneet. Nämä miehet alkavat oppia, että kaikki, mitä minulla on, tulee sinulta, ja että lihallisen hahmossa viettämäni elämän tarkoitus on tehdä Isääni tunnetuksi maailmoille. Totuuden, jonka olet minulle antanut, olen heille paljastanut. Nämä ystäväni ja lähettilääni ovat vilpittömästi tahtoneet vastaanottaa sanasi. Olen kertonut heille, että tulin sinun tyköäsi, että sinä lähetit minut tähän maailmaan ja että olen palaamassa luoksesi. Isä, rukoilemalla rukoilen näiden valittujen miesten puolesta. Enkä rukoile heidän puolestaan niin kuin rukoilisin maailman puolesta, vaan niin kuin rukoilen niiden puolesta, jotka olen valinnut maailmasta edustamaan itseäni maailmalle, sitten kun olen palannut työsi pariin, samoin kuin olen edustanut sinua tässä maailmassa sen aikaa, jonka olen viettänyt täällä lihallisen hahmossa. Nämä miehet ovat minun; annoit heidät minulle; mutta kaikki, mitkä ovat minun, ovat iäti sinun, ja kaikkien, mitkä olivat sinun, sinä olet nyt tahtonut olevan minun. Sinut on minussa nostettu kunniaan, ja nyt rukoilen, että minua kohtaisi kunnia näissä miehissä. Pitempään en voi olla tässä maailmassa vaan kohta palaan tehtäväkseni antamasi työn pariin. Minun on jätettävä nämä miehet tänne edustamaan meitä ja valtakuntaamme ihmisten keskuudessa. Isä, pidä nämä miehet uskollisina, nyt kun valmistaudun antamaan pois elämäni lihallisen hahmossa. Auta näitä ystäviäni, jotta he olisivat hengessä yhtä, kuten me olemme yhtä. Sen aikaa, jonka sain olla heidän kanssaan, saatoin valvoa ja opastaa heitä, mutta nyt olen menossa pois. Ole lähellä heitä, Isä, kunnes voimme lähettää uuden opettajan lohduttamaan ja vahvistamaan heitä.

(1964.2) 182:1.5 ”Annoit minulle kaksitoista miestä, ja olen yhtä lukuun ottamatta pitänyt heidät kaikki, sitä yhtä koston poikaa lukuun ottamatta, joka ei enää halunnut kuulua joukkoomme. Nämä miehet ovat heikkoja ja hauraita, mutta tiedän, että voimme luottaa heihin. Olen heitä koetellut; he rakastavat minua, samoin kuin he kunnioittavat sinua. Vaikka heidän täytyy kärsiä paljon minun tähteni, haluan kuitenkin, että heidät myös täyttäisi ilo, jonka tuo vakuuttuneisuus siitä, että on taivaan valtakunnan poika. Olen antanut näille miehille sanasi ja olen opettanut heille totuuden. Maailma saattaa vihata heitä, kuten se on vihannut minua, mutta en pyydä, että otat heidät pois tästä maailmasta vaan että varjelet heitä maailman pahuudelta. Pyhitä heidät totuudessa, sillä sanasi on totuus. Ja samalla tavoin kuin sinä lähetit minut tähän maailmaan, samalla tavoin olen minä kohta lähettävä nämä miehet maailmaan. Heidän tähtensä olen elänyt ihmisten keskuudessa ja pyhittänyt elämäni sinun palvelukseesi, jotta minulla olisi tilaisuus innostaa heitä puhdistumaan heille opettamani totuuden ja heille julkituomani rakkauden avulla. Tiedän varsin hyvin, Isäni, ettei ole mitään tarvetta minun pyytää sinua huolehtimaan näistä veljistä, sen jälkeen kun olen mennyt, sillä tiedän, että rakastat heitä yhtä paljon kuin minäkin, mutta teen näin, jotta he entistäkin paremmin oivaltaisivat, että Isä rakastaa kuolevaisia ihmisiä aivan kuin hän rakastaa Poikaa.

(1964.3) 182:1.6 ”Ja nyt, Isäni, tahtoisin rukoilla paitsi näiden yhdentoista miehen puolesta, myös kaikkien niiden muiden puolesta, jotka jo nyt uskovat tai jotka heidän tulevan sananlevitystyönsä johdosta vastedes saattavat uskoa valtakunnan evankeliumiin. Haluan heidän kaikkien olevan yhtä niin kuin sinä ja minä olemme yhtä. Sinä olet minussa ja minä olen sinussa, ja haluan, että nämä uskovat niin ikään ovat meissä; että meidän molempien henkemme ovat heidän sisimmässään. Jos lapseni ovat yhtä, niin kuin me olemme yhtä, ja jos he rakastavat toisiaan, kuten minä olen heitä rakastanut, kaikki ihmiset tulevat silloin uskomaan, että tulin sinun tyköäsi, ja he ovat silloin valmiit ottamaan vastaan esittämäni ilmoituksen totuudesta ja kunniasta. Olen tuonut minulle antamasi kunnian julki näille uskoville. Niin kuin olet elänyt kanssani hengessä, niin olen minäkin elänyt heidän kanssaan lihallisen hahmossa. Niin kuin sinä olet ollut yhtä kanssani, niin olen minäkin ollut yhtä heidän kanssaan, ja niin on uusi opettaja oleva iäti yhtä heidän kanssaan ja heidän sisimmässään. Ja tämän kaiken olen tehnyt, jotta lihallishahmoisilla veljilläni olisi mahdollisuus tietää, että Isä rakastaa heitä aivan kuten Poikakin ja että sinä rakastat heitä aivan niin kuin rakastat minua. Työskentele, Isä, kanssani näiden uskovien pelastamiseksi, jotta he voivat aikanaan tulla luokseni kunniassa ja sitten jatkaa vaellustaan liittyäkseen sinuun Paratiisin syleilyssä. Jotka palvelevat kanssani nöyryytyksessä, ne haluaisin luokseni kunniaan, jotta he näkisivät kaiken, minkä olet haltuuni antanut sen ajallisen kylvön ikuisena satona, jonka tein kuolevaisen lihallisessa hahmossa. Kaipaan saada näyttää maisille veljilleni kunnian, joka minulla oli tykönäsi, ennen kuin tämän maailman perustaa oli laskettu. Tämä maailma tuntee sinua, vanhurskas Isä, varsin vähän, mutta minä tunnen sinut ja olen tehnyt sinua tunnetuksi näiden uskovien keskuudessa, ja he tekevät nimesi tunnetuksi muiden sukupolvien keskuudessa. Ja nyt lupaan heille, että tulet olemaan heidän kanssaan tässä maailmassa, aivan kuten olet ollut minun kanssani — juuri samalla tavoin.”

(1965.1) 182:1.7 Yksitoista apostolia jäivät useiden minuuttien ajaksi polvilleen piiriin Jeesuksen ympärille, ennen kuin he nousivat ja hiljaisuuden vallitessa siirtyivät takaisin lähellä olevaan leiriin.

(1965.2) 182:1.8 Jeesus rukoili seuraajiensa keskuudessa vallitsevan ykseyden puolesta, mutta hän ei kaivannut yhdenmukaisuutta. Synti luo sellaisen elottoman tason, jolla vallitsee pahuudesta kertova vitkaisuus, mutta vanhurskaus ravitsee sitä luovaa henkeä, joka edustaa yksilökohtaista kokemusta ikuista totuutta olevista elävistä realiteeteista sekä Isän ja Pojan jumalallisten henkien edistyvästä yhteydenpidosta. Uskova-pojan ja jumalallisen Isän välillä vallitsevassa hengellisessä kumppanuussuhteessa ei voi milloinkaan vallita opillista lopullisuutta eikä ryhmätietoisuuden lahkolaista ylemmyydentunnetta.

(1965.3) 182:1.9 Tämän rukouksen kuluessa, joka oli Mestarin viimeinen yhdessä apostoliensa kanssa esittämä rukous, hän viittasi siihen seikkaan, että hän oli tuonut esille Isän nimen maailmalle. Ja näin hän totisesti teki tuomalla täydelliseksi saattamallaan lihallishahmoisen elämällään julki Jumalan. Taivaallinen Isä oli koettanut ilmoittaa itsensä Moosekselle, mutta hän saattoi päästä vain niin pitkälle, että hänestä sanottiin: ”MINÄ OLEN”. Ja kun häntä koetettiin saada ilmoittamaan itsestään enemmän, paljastettiin vain, että ”MINÄ OLEN, mikä MINÄ OLEN”. Mutta kun Jeesus oli tullut maisen elämänsä päähän, tämä Isän nimi oli tullut jo siinä määrin paljastetuksi, että Mestari, joka oli ruumiillistunut Isä, saattoi totuuden mukaisesti sanoa:

(1965.4) 182:1.10 Minä olen elämän leipä.
(1965.5) 182:1.11 Minä olen elävä vesi.
(1965.6) 182:1.12 Minä olen maailman valo.
(1965.7) 182:1.13 Minä olen kaikkien aikakausien kaipaus.
(1965.8) 182:1.14 Minä olen avoin ovi ikuiseen pelastukseen.
(1965.9) 182:1.15 Minä olen päättymättömän elämän todellisuus.
(1965.10) 182:1.16 Minä olen hyvä paimen.
(1965.11) 182:1.17 Minä olen tie loputtomaan täydellisyyteen.
(1965.12) 182:1.18 Minä olen kuolleistaherääminen ja elämä.
(1965.13) 182:1.19 Minä olen ikuisen eloonjäämisen salaisuus.
(1965.14) 182:1.20 Minä olen tie, totuus ja elämä.
(1965.15) 182:1.21 Minä olen finiittisten lasteni infiniittinen Isä.
(1965.16) 182:1.22 Minä olen oikea viinipuu, te olette oksat.
(1965.17) 182:1.23 Minä olen kaikkien toivo, jotka tuntevat elävän totuuden.
(1965.18) 182:1.24 Minä olen elävä silta maailmasta toiseen.
(1965.19) 182:1.25 Minä olen elävä yhdysside ajallisuuden ja ikuisuuden välillä.

(1965.20) 182:1.26 Tällä tavoin Jeesus laajensi kaikille sukupolville tarkoitettua elävää ilmoitusta siitä, mikä on Jumalan nimi. Jumalallisen rakkauden paljastaessa Jumalan olemuksen ikuinen totuus taas paljastaa hänen nimensä alati laajenevissa mittasuhteissa.

2. Viimeinen kavallusta edeltänyt tunti

(1966.1) 182:2.1 Apostolit järkyttyivät suuresti, kun he leiriin palatessaan havaitsivat Juudaksen olevan poissa. Sillä aikaa kun yksitoista apostolia kävivät kiihkeää keskustelua katalasta apostolitoveristaan, Daavid Sebedeus ja Johannes Markus veivät Jeesuksen sivummalle ja paljastivat hänelle, että he olivat usean päivän ajan pitäneet Juudasta silmällä ja että he tiesivät tämän aikovan kavaltaa Mestarin hänen vihollisilleen. Jeesus kuunteli heitä mutta sanoi ainoastaan: ”Ystäväni, Ihmisen Pojalle ei voi tapahtua mitään, ellei taivaallinen Isä niin tahdo. Älköön sydämenne olko vaivattu, sillä mitä hyvänsä tapahtuukin, se koituu viime kädessä Jumalan kunniaksi ja ihmisten pelastukseksi.”

(1966.2) 182:2.2 Jeesuksen hilpeä mieliala oli hiipumassa. Sitä mukaa kuin tunti kului, hän kävi yhä vakavammaksi, jopa murheelliseksi. Varsin kiihtyneessä mielentilassa olevat apostolit olivat haluttomia palaamaan telttoihinsa, vaikka Mestari itse pyysi heitä niin tekemään. Palatessaan Daavidin ja Johanneksen kanssa käymästään keskustelusta hän osoitti viimeiset sanansa kaikille yhdelletoista apostolille ja lausui: ”Ystäväni, menkää levolle. Valmistautukaa huomispäivän uurastusta varten. Muistakaa, että meidän kaikkien tulisi alistua siihen, mikä on taivaassa olevan Isän tahto. Olkoon rauhani teidän kanssanne.” Ja nämä sanat lausuttuaan hän antoi heille merkin mennä telttoihinsa, mutta kun he niin tekivät, hän kutsui luokseen Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen sanoen: ”Haluan, että jäätte luokseni vähäksi aikaa.”

(1966.3) 182:2.3 Apostolit vaipuivat uneen vain, koska he olivat kirjaimellisesti näännyksissä. Aina siitä lähtien, kun he olivat saapuneet Jerusalemiin, heidän unensa oli jäänyt kovin vähäiseksi. Ennen kuin he menivät kukin makuusijalleen, Simon Selootti vei heidät kaikki omaan telttaansa, jossa säilytettiin miekkoja ja muita aseita, ja varusti jokaisen heistä tällaisella taisteluvälineellä. Natanaelia lukuun ottamatta kaikki ottivat vastaan näitä aseita ja sitoivat ne vyölleen. Kieltäytyessään aseistautumasta Natanael sanoi: ”Veljeni, Mestari on kertomasta päästyään kertonut meille, ettei hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta ja ettei hänen opetuslastensa tule taistella miekka kädessä saadakseen sen perustetuksi. Minä uskon siihen. En usko Mestarin tarvitsevan meitä käyttämään miekkaa hänen puolustuksekseen. Olemmehan kaikki nähneet hänen mahtavan voimansa ja tiedämme, että hän voisi puolustautua vihollisiaan vastaan, jos hän niin haluaisi. Ellei hän tee vastarintaa vihamiehilleen, sen täytyy merkitä, että sellainen menettely johtuu hänen pyrkimyksestään täyttää hänen Isänsä tahto. Minä toki rukoilen, mutta miekkaa en käytä.” Kuullessaan, mitä Natanael sanoi, Andreas ojensi miekkansa takaisin Simon Selootille. Ja näin ollen yhdeksän heistä oli aseissa, kun he yön ajaksi erosivat toisistaan.

(1966.4) 182:2.4 Suuttumus siitä, että Juudas oli osoittautunut kavaltajaksi, peitti tuon hetken ajaksi varjollaan apostolien mielessä kaiken muun. Mitä Mestari oli Juudakseen viitaten viimeisen rukouksen kuluessa lausunut, avasi heidän silmänsä näkemään sen tosiasian, että tämä oli hylännyt heidät.

(1966.5) 182:2.5 Sen jälkeen kun kahdeksan apostolia olivat lopulta menneet telttoihinsa ja kun Pietari, Jaakob ja Johannes pysyttelivät Mestarin vierellä kuullakseen hänen määräyksensä, Jeesus huusi Daavid Sebedeukselle: ”Lähetä luokseni nopein ja luotettavin viestinviejäsi.” Daavid toi Mestarin luokse erään Jaakobin. Tämä oli ennen toiminut juoksulähettinä viestinviejäpalvelussa, joka välitti viestit yön kuluessa Jerusalemin ja Betsaidan välillä. Jeesus osoitti sanansa hänelle lausuessaan: ”Mene aikaa hukkaamatta Abnerin luo Filadelfiaan ja sano: ’Mestari lähettää sinulle rauhanterveiset ja sanoo, että se hetki on tullut, jolloin hänet luovutetaan hänen vihollistensa käsiin ja nämä lähettävät hänet kuolemaan. Mutta hän nousee kuolleista, ja vähän ennen kuin menee Isän tykö hän ilmestyy sinulle ja antaa sinulle silloin ohjeita, jotka opastavat sinua, kunnes uuden opettajan on määrä tulla elääkseen teidän sydämessänne.’” Ja kun Jaakob oli toistanut tämän viestin niin, että se tyydytti Mestaria, Jeesus lähetti hänet taipaleelle sanoen: ”Älä pelkää, mitä joku voisi sinulle tehdä, Jaakob, sillä tänä yönä rinnallasi juoksee näkymätön viestinviejä.”

(1967.1) 182:2.6 Sitten Jeesus kääntyi heidän kanssaan leiriytyneiden kreikkalaisvieraiden päällikön puoleen sanoen: ”Veljeni, älä siitä hätäänny, mitä kohta tapahtuu, sillä olenhan jo ennakolta sinua varoittanut. Ihmisen Poika surmataan hänen vihamiestensä — pääpappien ja juutalaisvallanpitäjien — yllytyksestä, mutta nousen kuolleista ollakseni luonanne vähän aikaa, ennen kuin menen Isän tykö. Ja kun olet nähnyt kaiken tämän toteutuvan, ylistä Jumalaa ja vahvista veljiäsi.”

(1967.2) 182:2.7 Tavallisissa oloissa apostolit olisivat toivottaneet Mestarille henkilökohtaisesti hyvää yötä, mutta tänä iltana heidän ajatuksiinsa mahtui vain Juudaksen luopumuksen yhtäkkinen tajuaminen, ja Mestarin jäähyväisrukouksen epätavallinen luonne oli saanut heidät siinä määrin pois tolaltaan, että he kuuntelivat vain hänen jäähyväistervehdyksensä ja poistuivat äänettöminä paikalta.

(1967.3) 182:2.8 Andreaksen viereltä poistuessaan Jeesus sanoi hänelle tuona yönä tosiaankin näin: ”Andreas, tee voitavasi pitääksesi veljesi yhdessä siksi kunnes minä tämän maljan juotuani tulen taas luoksenne. Vahvista veljiäsi, sillä olenhan jo kertonut teille kaiken. Olkoon rauha kanssasi.”

(1967.4) 182:2.9 Koska oli jo varsin myöhä, kukaan apostoleista ei odottanut sinä yönä tapahtuvaksi mitään tavatonta. He vetäytyivät nukkumaan kyetäkseen nousemaan aikaisin seuraavana aamuna ja olemaan valmiit kohtaamaan pahimman. He ajattelivat, että pääpapit pyrkisivät pidättämään heidän Mestarinsa varhain aamulla, sillä mitään maallista työtä ei pääsiäisen valmistuspäivänä koskaan tehty keskipäivän jälkeen. Vain Daavid Sebedeus ja Johannes Markus ymmärsivät Jeesuksen vihollisten tulevan Juudaksen mukana jo nimenomaan sinä yönä.

(1967.5) 182:2.10 Daavid oli järjestänyt niin, että hän seisoisi sinä yönä vartiossa Betania–Jerusalem-tielle johtavalla yläpolulla, kun Johannes Markuksen taas oli määrä vartioida Kidronin vartta kulkevan ja Getsemaneen johtavan tien varrella. Ennen kuin Daavid astui omaksumaansa etuvartiomiehen tehtävään, hän hyvästeli Jeesuksen sanoen: ”Mestari, minulle on tuottanut suurta iloa, kun olen saanut palvella sinua. Veljeni ovat apostoleitasi, mutta minun iloni on ollut tehdä vähäisemmät työt siten kuin ne tulisi tehdä, ja tulen kaipaamaan sinua kaikesta sydämestäni, sitten kun olet mennyt.” Ja silloin Jeesus sanoi Daavidille: ”Daavid, poikani, muut ovat tehneet sen, mikä heille annettiin tehtäväksi, mutta sinä olet mainitsemasi palveluksen tehnyt oman sydämesi halusta, enkä ole unohtanut antaumuksellisuuttasi. Myös sinä tulet jonakin päivänä palvelemaan luonani ikuisessa valtakunnassa.”

(1967.6) 182:2.11 Ja sitten Daavid sonnustautuessaan menemään vartiopaikalleen yläpolun varteen sanoi Jeesukselle: ”Sinähän tiedät, Mestari, että lähetin miehen noutamaan perhettäsi, ja sanansaattaja toimitti minulle viestin, jonka mukaan he ovat tänä yönä Jerikossa. He ovat täällä huomenna varhain aamupäivällä, sillä heidän olisi vaarallista nousta öiseen aikaan ylös veritietä.” Ja Jeesus katsoi Daavidia sanoen vain: ”Olkoon niin, Daavid.”

(1967.7) 182:2.12 Kun Daavid oli mennyt Öljymäen ylärinteeseen, Johannes Markus otti yövartiopaikkansa lähellä tietä, joka vei puron vartta Jerusalemiin. Ja Johannes olisi pysytellyt tällä vartiopaikalla, ellei hän olisi niin suuresti halunnut olla lähellä Jeesusta ja halunnut tietää, mitä oli tekeillä. Pian sen jälkeen kun Daavid lähti hänen luotaan ja kun hän huomasi Jeesuksen vetäytyvän Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen seurassa lähistön rotkoon, Johannes Markus joutui niin suuren toisaalta kiintymyksen ja toisaalta uteliaisuuden valtaan, että hän jätti vartiopaikkansa, seurasi heidän jäljessään ja kätkeytyi pensaikkoon, josta hän näki ja kuuli kaiken, mitä noiden viimeisten puutarhassa vietettyjen hetkien aikana ja juuri sitä ennen tapahtui, kun Juudas ja aseistautuneet vartijat ilmestyivät ottamaan Jeesuksen vangiksi.

(1968.1) 182:2.13 Sillä aikaa kun kaikki edellä kerrottu tapahtui Mestarin leirissä, Juudas Iskariot neuvotteli temppelivahtien kapteenin kanssa. Tämä oli kutsunut miehensä koolle tarkoituksenaan lähteä kavaltajan johdolla pidättämään Jeesus.

3. Yksikseen getsemanessa

(1968.2) 182:3.1 Sitten kun kaikki oli hiljaista ja rauhallista leirin ympärillä, Jeesus otti Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen mukaansa ja kulki vähän matkaa ylös lähistön rotkoa, jonne hän oli usein aiemminkin mennyt rukoilemaan ja mietiskelemään. Kolme apostolia eivät voineet olla huomaamatta, että hän oli tuskaisen ahdistunut; he eivät milloinkaan aikaisemmin olleet nähneet Mestariaan yhtä raskautettuna ja murhemielisenä. Kun he saapuivat hänen rukouspaikalleen, hän pyysi kolmea apostolia istumaan ja valvomaan kanssaan sillä aikaa, kun hän menisi kivenheiton päähän rukoilemaan. Ja kasvoilleen langettuaan hän rukoili: ”Isäni, tulin tähän maailmaan täyttämään sinun tahtosi, ja sen minä olen tehnyt. Tiedän, että on tullut hetki luopua tästä lihallishahmoisen elämästä, enkä sitä kavahda, mutta tahtoisin tietää, onko sinun tahtosi, että juon tämän maljan. Lähetä minulle se vakuutus, että olen sinulle mieliksi kuolemassani, niin kuin olen ollut elämässäni.”

(1968.3) 182:3.2 Mestari jäi rukousasentoon muutamaksi hetkeksi, ja kun hän sitten meni kolmen apostolin luo, hän löysi nämä sikeästä unesta, sillä heidän luomensa olivat raskaat, eivätkä he kyenneet pysymään hereillä. Heidät herättäessään Jeesus sanoi: ”Mitä! Ettekö kykene valvomaan kanssani edes yhtä hetkeä? Ettekö kykene näkemään, että sieluni on äärimmäisen murheellinen, jopa kuolemaan saakka murheellinen, ja että kaipaan seuraanne?” Kun kolme apostolia olivat havahtuneet unestaan, Mestari meni taas syrjemmälle omiin oloihinsa, ja maahan langeten hän rukoili uudelleen: ”Isä, tiedän, että on mahdollista välttää tämä malja — sinulle on kaikki mahdollista –, mutta olen tullut täyttämään sinun tahtosi, ja vaikka tämä on katkera kalkki, tahdon sen juoda, jos se on sinun tahtosi.” Ja kun hän oli näin sanoin rukoillut, hänen vierelleen laskeutui voimallinen enkeli, joka häntä puhutellen kosketti häntä ja vahvisti häntä.

(1968.4) 182:3.3 Tullessaan takaisin puhuakseen kolmen apostolin kanssa Mestari tapasi heidät taas sikeästä unesta. Hän herätti heidät sanomalla: ”Tällaisena hetkenä minulle on tarpeen, että valvotte ja rukoilette kanssani — ja sitäkin enemmän on teidän tarpeen rukoilla, ettette joutuisi kiusaukseen — miksi siis nukahdatte, kun lähden luotanne?”

(1968.5) 182:3.4 Ja sitten Mestari vetäytyi kolmannen kerran paikalta ja rukoili: ”Isä, näet nukkuvat apostolini; ole heille armelias. Henki on toden totta altis, mutta liha on heikko. Ja nyt, oi Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni, siinä tapauksessa tahdon sen juoda. Tapahtukoon ei minun tahtoni vaan sinun tahtosi.” Ja päätettyään rukouksensa hän makasi vielä hetken aikaa pitkällään maassa. Kun hän nousi ja meni takaisin apostoliensa luokse, hän löysi nämä tälläkin kerralla nukkumasta. Hän tarkasteli heitä, ja sääliväisen eleen myötä hän lausui heille hellästi: ”Jatkakaa nyt unianne ja levätkää, sillä päätöksenteon hetki on ohitse. Käsillämme on nyt hetki, jolloin Ihmisen Poika kavalletaan vihamiestensä käsiin.” Kumartuessaan ravistelemaan heidät hereille hän sanoi: ”Nouskaa, suunnatkaamme kulkumme takaisin leirille, sillä katso hän, joka minut kavaltaa, on lähellä, ja se hetki on tullut, jolloin katraani lasketaan hajalle. Mutta olenhan teille jo näistä asioista kertonut.”

(1968.6) 182:3.5 Niiden vuosien kuluessa, jotka Jeesus eli seuraajiensa keskuudessa, nämä saivat toden totta monta todistetta hänen jumalallisesta olemuksestaan, mutta nyt he saavat kohta nähdä uusia todisteita hänen ihmisyydestään. Nyt vähää ennen hänen jumalallisuutensa kaikkein suurinta paljastusta, hänen kuolleistaheräämistään, täytyy tulla esille suurimmat todisteet hänen kuolevaisen olemuksestaan: hänen nöyryytyksensä ja ristiinnaulitsemisensa.

(1969.1) 182:3.6 Kun hän rukoili puutarhassa, hänen ihmisyytensä sai kerta kerralta yhä lujemman uskon otteen hänen jumalallisuudestaan; hänen ihmistahdostaan tuli yhä täysimääräisemmin yhtä hänen Isänsä jumalallisen tahdon kanssa. Mahtavan enkelin lausumiin viesteihin kuului muiden muassa sellainen sanoma, että Isä halusi Poikansa päättävän maisen lahjoittautumisensa käymällä läpi, mitä luotu kokee kuolemassa, kuten kaikkien kuolevaisluotujen pitää kokea aineellinen hajoaminen siirtyessään ajallisen olemassaolon piiristä ikuisen edistymisen piiriin.

(1969.2) 182:3.7 Aiemmin illalla tuon maljan juominen ei ollut tuntunut yhtä vaikealta, mutta ihmis-Jeesuksen lausuessa jäähyväiset apostoleilleen ja lähettäessä heidät levolle koettelemus kävi sitäkin kauhistuttavammaksi. Jeesus koki koko sen tunnekuohun, joka kuuluu kaikkeen inhimilliseen kokemiseen, ja tuona nimenomaisena hetkenä hän oli työn väsyttämä, lopen nääntynyt siitä tuntikausia jatkuneesta uuvuttavasta piinasta ja tuskallisesta levottomuudesta, jota hän tunsi apostoliensa turvallisuudesta. Vaikkei kukaan kuolevainen voi uskotella ymmärtävänsä ajatuksia ja tunteita, joita ruumiillistuneella Jumalan Pojalla tuolla hetkellä oli, tiedämme silti, että hän koki suurta ahdistusta ja kärsi sanoin kuvaamatonta murhetta, sillä hiki virtasi hänen kasvoiltaan suurina karpaloina. Hän oli lopuksi vakuuttunut siitä, että Isä aikoi sallia tapahtumien kulkea luonnollista kulkuaan; hän oli viimeiseen asti sitä mieltä, ettei hän käyttäisi mitään hänelle universumin korkeimpana johtajana kuuluvista suvereeneista valtaoikeuksistaan pelastaakseen itsensä tästä tilanteesta.

(1969.3) 182:3.8 Paikalle kerääntyneet valtavan luomakunnan olentojoukot, joita Gabriel ja Jeesuksen Personoitu Suuntaaja väliaikaisesti yhdessä komentavat, leijailevat nyt tämän tapahtumapaikan yllä. Näiden taivaallisten armeijoiden divisioonankomentajia on moneen kertaa varoitettu puuttumasta näihin tapahtumiin maan päällä, ellei Jeesus itse määräisi heitä niihin puuttumaan.

(1969.4) 182:3.9 Irtautuminen apostoleista oli kokemus, joka rasitti Jeesuksen ihmissydäntä suuresti. Tämä rakkaudesta johtuva murhe oli ottamassa hänet kokonaan valtoihinsa ja teki hänelle entistäkin vaikeammaksi kohdata sellainen kuolema, jollaisen hän hyvin tiesi itseään odottavan. Hän tajusi, miten heikkoja ja miten tietämättömiä hänen apostolinsa olivat, ja häntä kauhutti jättää heidät. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen lähtönsä hetki oli koittanut, mutta hänen ihmissydämensä halusi ottaa selville, eikö mahdollisesti olisi jotakin oikeutettua keinoa päästä tästä hirvittävästä kärsimyksen ja murheen ahdingosta. Ja kun tämä sydän oli tällä tavoin etsinyt pakotietä eikä sitä löytänyt, se oli valmis juomaan tämän maljan. Mikaelin jumalallinen mieli tiesi, että hän oli tehnyt parhaansa kahdentoista apostolin hyväksi. Mutta Jeesuksen ihmissydän toivoi, että heidän hyväkseen olisi voitu tehdä enemmän, ennen kuin heidät jätettäisiin tähän maailmaan omiin oloihinsa. Jeesuksen sydän oli murtumaisillaan, sillä hän totisesti rakasti veljiään. Hänen siteensä hänen lihalliseen perheeseensä oli katkaistu; yksi hänen valituista työtovereistaan oli kavaltamassa hänet. Hänen isänsä Joosefin kansa oli torjunut hänet ja niin tehdessään sinetöinyt oman tuomionsa kansana, jolla on tässä maailmassa erityistehtävä. Torjuttu rakkaus ja hylätty armo kiduttivat hänen sieluaan. Se oli täsmällisesti sanottuna yksi niistä kauheista ihmisen kokemista hetkistä, jolloin kaikki näyttää syöksyvän ihmisen päälle musertavalla julmuudella ja hirvittävällä piinalla.

(1969.5) 182:3.10 Jeesuksen ihmisyys ei voinut pysyä tunteettomana tätä tilannetta kohtaan, jonka koostumuksena olivat oma yksinäisyys, julkinen häpeä sekä se, että hänen ajamansa asia näytti kärsivän haaksirikon. Kaikki nämä tuntemukset kävivät hänen kimppuunsa sanoin kuvaamattomalla painolla. Tämän suuren murheen hetkellä hänen mielensä palasi lapsuuden päiviin Nasaretissa ja hänen alkuaikojen toimintaansa Galileassa. Tämän suuren koettelemuksen hetkellä hänen mieleensä nousi monia miellyttäviä tapahtumia hänen maisen toimintansa ajalta. Ja juuri näillä vanhoilla muistoilla Nasaretista, Kapernaumista, Hermonvuorelta ja kimmeltävän Galileanmeren päivännousuista ja auringonlaskuista hän tyynnytti itsensä, kun hän lujitti ihmissydämensä ja valmisti sen kohtaamaan petturin, joka muutaman hetken kuluttua hänet kavaltaisi.

(1969.6) 182:3.11 Ennen kuin Juudas ja sotilaat saapuivat, Mestari oli voittanut kokonaan takaisin tavanomaisen rauhallisuutensa, henki oli saanut voiton lihasta; usko oli pitänyt puolensa kaikkia pelkoon tai epäilyyn kallistuvia, ihmiselle ominaisia taipumuksia vastaan. Perimmäinen koe ihmisluonnon täysimääräisestä käsittämisestä oli kohdattu ja oivallisesti suoritettu. Ihmisen Poika oli vielä kerran valmis kohtaamaan vihollisensa, ja hän tekisi sen tyynin mielin ja täysin vakuuttuneena omasta voittamattomuudestaan kuolevaisena ihmisenä, joka oli varauksettomasti antautunut täyttämään Isänsä tahdon.


n they all besieged Andrew to know what had become of Judas, their chief remarked only, “I do not know where Judas is, but I fear he has deserted us.”

1. The Last Group Prayer

(1963.3) 182:1.1 A few moments after arriving at camp, Jesus said to them: “My friends and brethren, my time with you is now very short, and I desire that we draw apart by ourselves while we pray to our Father in heaven for strength to sustain us in this hour and henceforth in all the work we must do in his name.”

(1963.4) 182:1.2 When Jesus had thus spoken, he led the way a short distance up on Olivet, and in full view of Jerusalem he bade them kneel on a large flat rock in a circle about him as they had done on the day of their ordination; and then, as he stood there in the midst of them glorified in the mellow moonlight, he lifted up his eyes toward heaven and prayed:

(1963.5) 182:1.3 “Father, my hour has come; now glorify your Son that the Son may glorify you. I know that you have given me full authority over all living creatures in my realm, and I will give eternal life to all who will become faith sons of God. And this is eternal life, that my creatures should know you as the only true God and Father of all, and that they should believe in him whom you sent into the world. Father, I have exalted you on earth and have accomplished the work which you gave me to do. I have almost finished my bestowal upon the children of our own creation; there remains only for me to lay down my life in the flesh. And now, O my Father, glorify me with the glory which I had with you before this world was and receive me once more at your right hand.

(1964.1) 182:1.4 “I have manifested you to the men whom you chose from the world and gave to me. They are yours — as all life is in your hands — you gave them to me, and I have lived among them, teaching them the way of life, and they have believed. These men are learning that all I have comes from you, and that the life I live in the flesh is to make known my Father to the worlds. The truth which you have given to me I have revealed to them. These, my friends and ambassadors, have sincerely willed to receive your word. I have told them that I came forth from you, that you sent me into this world, and that I am about to return to you. Father, I do pray for these chosen men. And I pray for them not as I would pray for the world, but as for those whom I have chosen out of the world to represent me to the world after I have returned to your work, even as I have represented you in this world during my sojourn in the flesh. These men are mine; you gave them to me; but all things which are mine are ever yours, and all that which was yours you have now caused to be mine. You have been exalted in me, and I now pray that I may be honored in these men. I can no longer be in this world; I am about to return to the work you have given me to do. I must leave these men behind to represent us and our kingdom among men. Father, keep these men faithful as I prepare to yield up my life in the flesh. Help these, my friends, to be one in spirit, even as we are one. As long as I could be with them, I could watch over them and guide them, but now am I about to go away. Be near them, Father, until we can send the new teacher to comfort and strengthen them.

(1964.2) 182:1.5 “You gave me twelve men, and I have kept them all save one, the son of revenge, who would not have further fellowship with us. These men are weak and frail, but I know we can trust them; I have proved them; they love me, even as they reverence you. While they must suffer much for my sake, I desire that they should also be filled with the joy of the assurance of sonship in the heavenly kingdom. I have given these men your word and have taught them the truth. The world may hate them, even as it has hated me, but I do not ask that you take them out of the world, only that you keep them from the evil in the world. Sanctify them in the truth; your word is truth. And as you sent me into this world, even so am I about to send these men into the world. For their sakes I have lived among men and have consecrated my life to your service that I might inspire them to be purified through the truth I have taught them and the love I have revealed to them. I well know, my Father, that there is no need for me to ask you to watch over these brethren after I have gone; I know you love them even as I, but I do this that they may the better realize the Father loves mortal men even as does the Son.

(1964.3) 182:1.6 “And now, my Father, I would pray not only for these eleven men but also for all others who now believe, or who may hereafter believe the gospel of the kingdom through the word of their future ministry. I want them all to be one, even as you and I are one. You are in me and I am in you, and I desire that these believers likewise be in us; that both of our spirits indwell them. If my children are one as we are one, and if they love one another as I have loved them, all men will then believe that I came forth from you and be willing to receive the revelation of truth and glory which I have made. The glory which you gave me I have revealed to these believers. As you have lived with me in spirit, so have I lived with them in the flesh. As you have been one with me, so have I been one with them, and so will the new teacher ever be one with them and in them. And all this have I done that my brethren in the flesh may know that the Father loves them even as does the Son, and that you love them even as you love me. Father, work with me to save these believers that they may presently come to be with me in glory and then go on to join you in the Paradise embrace. Those who serve with me in humiliation, I would have with me in glory so that they may see all you have given into my hands as the eternal harvest of the seed sowing of time in the likeness of mortal flesh. I long to show my earthly brethren the glory I had with you before the founding of this world. This world knows very little of you, righteous Father, but I know you, and I have made you known to these believers, and they will make known your name to other generations. And now I promise them that you will be with them in the world even as you have been with me — even so.”

(1965.1) 182:1.7 The eleven remained kneeling in this circle about Jesus for several minutes before they arose and in silence made their way back to the near-by camp.

(1965.2) 182:1.8 Jesus prayed for unity among his followers, but he did not desire uniformity. Sin creates a dead level of evil inertia, but righteousness nourishes the creative spirit of individual experience in the living realities of eternal truth and in the progressive communion of the divine spirits of the Father and the Son. In the spiritual fellowship of the believer-son with the divine Father there can never be doctrinal finality and sectarian superiority of group consciousness.

(1965.3) 182:1.9 The Master, during the course of this final prayer with his apostles, alluded to the fact that he had manifested the Father’s name to the world. And that is truly what he did by the revelation of God through his perfected life in the flesh. The Father in heaven had sought to reveal himself to Moses, but he could proceed no further than to cause it to be said, “I AM.” And when pressed for further revelation of himself, it was only disclosed, “I AM that I AM.” But when Jesus had finished his earth life, this name of the Father had been so revealed that the Master, who was the Father incarnate, could truly say:

(1965.4) 182:1.10 I am the bread of life.
(1965.5) 182:1.11 I am the living water.
(1965.6) 182:1.12 I am the light of the world.
(1965.7) 182:1.13 I am the desire of all ages.
(1965.8) 182:1.14 I am the open door to eternal salvation.
(1965.9) 182:1.15 I am the reality of endless life.
(1965.10) 182:1.16 I am the good shepherd.
(1965.11) 182:1.17 I am the pathway of infinite perfection.
(1965.12) 182:1.18 I am the resurrection and the life.
(1965.13) 182:1.19 I am the secret of eternal survival.
(1965.14) 182:1.20 I am the way, the truth, and the life.
(1965.15) 182:1.21 I am the infinite Father of my finite children.
(1965.16) 182:1.22 I am the true vine; you are the branches.
(1965.17) 182:1.23 I am the hope of all who know the living truth.
(1965.18) 182:1.24 I am the living bridge from one world to another.
(1965.19) 182:1.25 I am the living link between time and eternity.

(1965.20) 182:1.26 Thus did Jesus enlarge the living revelation of the name of God to all generations. As divine love reveals the nature of God, eternal truth discloses his name in ever-enlarging proportions.

2. Last Hour Before the Betrayal

(1966.1) 182:2.1 The apostles were greatly shocked when they returned to their camp and found Judas absent. While the eleven were engaged in a heated discussion of their traitorous fellow apostle, David Zebedee and John Mark took Jesus to one side and revealed that they had kept Judas under observation for several days, and that they knew he intended to betray him into the hands of his enemies. Jesus listened to them but only said: “My friends, nothing can happen to the Son of Man unless the Father in heaven so wills. Let not your hearts be troubled; all things will work together for the glory of God and the salvation of men.”

(1966.2) 182:2.2 The cheerful attitude of Jesus was waning. As the hour passed, he grew more and more serious, even sorrowful. The apostles, being much agitated, were loath to return to their tents even when requested to do so by the Master himself. Returning from his talk with David and John, he addressed his last words to all eleven, saying: “My friends, go to your rest. Prepare yourselves for the work of tomorrow. Remember, we should all submit ourselves to the will of the Father in heaven. My peace I leave with you.” And having thus spoken, he motioned them to their tents, but as they went, he called to Peter, James, and John, saying, “I desire that you remain with me for a little while.”

(1966.3) 182:2.3 The apostles fell asleep only because they were literally exhausted; they had been running short on sleep ever since their arrival in Jerusalem. Before they went to their separate sleeping quarters, Simon Zelotes led them all over to his tent, where were stored the swords and other arms, and supplied each of them with this fighting equipment. All of them received these arms and girded themselves therewith except Nathaniel. Nathaniel, in refusing to arm himself, said: “My brethren, the Master has repeatedly told us that his kingdom is not of this world, and that his disciples should not fight with the sword to bring about its establishment. I believe this; I do not think the Master needs to have us employ the sword in his defense. We have all seen his mighty power and know that he could defend himself against his enemies if he so desired. If he will not resist his enemies, it must be that such a course represents his attempt to fulfill his Father’s will. I will pray, but I will not wield the sword.” When Andrew heard Nathaniel’s speech, he handed his sword back to Simon Zelotes. And so nine of them were armed as they separated for the night.

(1966.4) 182:2.4 Resentment of Judas’s being a traitor for the moment eclipsed everything else in the apostles’ minds. The Master’s comment in reference to Judas, spoken in the course of the last prayer, opened their eyes to the fact that he had forsaken them.

(1966.5) 182:2.5 After the eight apostles had finally gone to their tents, and while Peter, James, and John were standing by to receive the Master’s orders, Jesus called to David Zebedee, “Send to me your most fleet and trustworthy messenger.” When David brought to the Master one Jacob, once a runner on the overnight messenger service between Jerusalem and Bethsaida, Jesus, addressing him, said: “In all haste, go to Abner at Philadelphia and say: ‘The Master sends greetings of peace to you and says that the hour has come when he will be delivered into the hands of his enemies, who will put him to death, but that he will rise from the dead and appear to you shortly, before he goes to the Father, and that he will then give you guidance to the time when the new teacher shall come to live in your hearts.’” And when Jacob had rehearsed this message to the Master’s satisfaction, Jesus sent him on his way, saying: “Fear not what any man may do to you, Jacob, for this night an unseen messenger will run by your side.”

(1967.1) 182:2.6 Then Jesus turned to the chief of the visiting Greeks who were encamped with them, and said: “My brother, be not disturbed by what is about to take place since I have already forewarned you. The Son of Man will be put to death at the instigation of his enemies, the chief priests and the rulers of the Jews, but I will rise to be with you a short time before I go to the Father. And when you have seen all this come to pass, glorify God and strengthen your brethren.”

(1967.2) 182:2.7 In ordinary circumstances the apostles would have bidden the Master a personal good night, but this evening they were so preoccupied with the sudden realization of Judas’s desertion and so overcome by the unusual nature of the Master’s farewell prayer that they listened to his good-bye salutation and went away in silence.

(1967.3) 182:2.8 Jesus did say this to Andrew as he left his side that night: “Andrew, do what you can to keep your brethren together until I come again to you after I have drunk this cup. Strengthen your brethren, seeing that I have already told you all. Peace be with you.”

(1967.4) 182:2.9 None of the apostles expected anything out of the ordinary to happen that night since it was already so late. They sought sleep that they might rise up early in the morning and be prepared for the worst. They thought that the chief priests would seek to apprehend their Master early in the morning as no secular work was ever done after noon on the preparation day for the Passover. Only David Zebedee and John Mark understood that the enemies of Jesus were coming with Judas that very night.

(1967.5) 182:2.10 David had arranged to stand guard that night on the upper trail which led to the Bethany-Jerusalem road, while John Mark was to watch along the road coming up by the Kidron to Gethsemane. Before David went to his self-imposed task of outpost duty, he bade farewell to Jesus, saying: “Master, I have had great joy in my service with you. My brothers are your apostles, but I have delighted to do the lesser things as they should be done, and I shall miss you with all my heart when you are gone.” And then said Jesus to David: “David, my son, others have done that which they were directed to do, but this service have you done of your own heart, and I have not been unmindful of your devotion. You, too, shall some day serve with me in the eternal kingdom.”

(1967.6) 182:2.11 And then, as he prepared to go on watch by the upper trail, David said to Jesus: “You know, Master, I sent for your family, and I have word by a messenger that they are tonight in Jericho. They will be here early tomorrow forenoon since it would be dangerous for them to come up the bloody way by night.” And Jesus, looking down upon David, only said: “Let it be so, David.”

(1967.7) 182:2.12 When David had gone up Olivet, John Mark took up his vigil near the road which ran by the brook down to Jerusalem. And John would have remained at this post but for his great desire to be near Jesus and to know what was going on. Shortly after David left him, and when John Mark observed Jesus withdraw, with Peter, James, and John, into a near-by ravine, he was so overcome with combined devotion and curiosity that he forsook his sentinel post and followed after them, hiding himself in the bushes, from which place he saw and overheard all that transpired during those last moments in the garden and just before Judas and the armed guards appeared to arrest Jesus.

(1968.1) 182:2.13 While all this was in progress at the Master’s camp, Judas Iscariot was in conference with the captain of the temple guards, who had assembled his men preparatory to setting out, under the leadership of the betrayer, to arrest Jesus.

3. Alone in Gethsemane

(1968.2) 182:3.1 After all was still and quiet about the camp, Jesus, taking Peter, James, and John, went a short way up a near-by ravine where he had often before gone to pray and commune. The three apostles could not help recognizing that he was grievously oppressed; never before had they observed their Master to be so heavy-laden and sorrowful. When they arrived at the place of his devotions, he bade the three sit down and watch with him while he went off about a stone’s throw to pray. And when he had fallen down on his face, he prayed: “My Father, I came into this world to do your will, and so have I. I know that the hour has come to lay down this life in the flesh, and I do not shrink therefrom, but I would know that it is your will that I drink this cup. Send me the assurance that I will please you in my death even as I have in my life.”

(1968.3) 182:3.2 The Master remained in a prayerful attitude for a few moments, and then, going over to the three apostles, he found them sound asleep, for their eyes were heavy and they could not remain awake. As Jesus awoke them, he said: “What! can you not watch with me even for one hour? Cannot you see that my soul is exceedingly sorrowful, even to death, and that I crave your companionship?” After the three had aroused from their slumber, the Master again went apart by himself and, falling down on the ground, again prayed: “Father, I know it is possible to avoid this cup — all things are possible with you — but I have come to do your will, and while this is a bitter cup, I would drink it if it is your will.” And when he had thus prayed, a mighty angel came down by his side and, speaking to him, touched him and strengthened him.

(1968.4) 182:3.3 When Jesus returned to speak with the three apostles, he again found them fast asleep. He awakened them, saying: “In such an hour I need that you should watch and pray with me — all the more do you need to pray that you enter not into temptation — wherefore do you fall asleep when I leave you?”

(1968.5) 182:3.4 And then, for a third time, the Master withdrew and prayed: “Father, you see my sleeping apostles; have mercy upon them. The spirit is indeed willing, but the flesh is weak. And now, O Father, if this cup may not pass, then would I drink it. Not my will, but yours, be done.” And when he had finished praying, he lay for a moment prostrate on the ground. When he arose and went back to his apostles, once more he found them asleep. He surveyed them and, with a pitying gesture, tenderly said: “Sleep on now and take your rest; the time of decision is past. The hour is now upon us wherein the Son of Man will be betrayed into the hands of his enemies.” As he reached down to shake them that he might awaken them, he said: “Arise, let us be going back to the camp, for, behold, he who betrays me is at hand, and the hour has come when my flock shall be scattered. But I have already told you about these things.”

(1968.6) 182:3.5 During the years that Jesus lived among his followers, they did, indeed, have much proof of his divine nature, but just now are they about to witness new evidences of his humanity. Just before the greatest of all the revelations of his divinity, his resurrection, must now come the greatest proofs of his mortal nature, his humiliation and crucifixion.

(1969.1) 182:3.6 Each time he prayed in the garden, his humanity laid a firmer faith-hold upon his divinity; his human will more completely became one with the divine will of his Father. Among other words spoken to him by the mighty angel was the message that the Father desired his Son to finish his earth bestowal by passing through the creature experience of death just as all mortal creatures must experience material dissolution in passing from the existence of time into the progression of eternity.

(1969.2) 182:3.7 Earlier in the evening it had not seemed so difficult to drink the cup, but as the human Jesus bade farewell to his apostles and sent them to their rest, the trial grew more appalling. Jesus experienced that natural ebb and flow of feeling which is common to all human experience, and just now he was weary from work, exhausted from the long hours of strenuous labor and painful anxiety concerning the safety of his apostles. While no mortal can presume to understand the thoughts and feelings of the incarnate Son of God at such a time as this, we know that he endured great anguish and suffered untold sorrow, for the perspiration rolled off his face in great drops. He was at last convinced that the Father intended to allow natural events to take their course; he was fully determined to employ none of his sovereign power as the supreme head of a universe to save himself.

(1969.3) 182:3.8 The assembled hosts of a vast creation are now hovered over this scene under the transient joint command of Gabriel and the Personalized Adjuster of Jesus. The division commanders of these armies of heaven have repeatedly been warned not to interfere with these transactions on earth unless Jesus himself should order them to intervene.

(1969.4) 182:3.9 The experience of parting with the apostles was a great strain on the human heart of Jesus; this sorrow of love bore down on him and made it more difficult to face such a death as he well knew awaited him. He realized how weak and how ignorant his apostles were, and he dreaded to leave them. He well knew that the time of his departure had come, but his human heart longed to find out whether there might not possibly be some legitimate avenue of escape from this terrible plight of suffering and sorrow. And when it had thus sought escape, and failed, it was willing to drink the cup. The divine mind of Michael knew he had done his best for the twelve apostles; but the human heart of Jesus wished that more might have been done for them before they should be left alone in the world. Jesus’ heart was being crushed; he truly loved his brethren. He was isolated from his family in the flesh; one of his chosen associates was betraying him. His father Joseph’s people had rejected him and thereby sealed their doom as a people with a special mission on earth. His soul was tortured by baffled love and rejected mercy. It was just one of those awful human moments when everything seems to bear down with crushing cruelty and terrible agony.

(1969.5) 182:3.10 Jesus’ humanity was not insensible to this situation of private loneliness, public shame, and the appearance of the failure of his cause. All these sentiments bore down on him with indescribable heaviness. In this great sorrow his mind went back to the days of his childhood in Nazareth and to his early work in Galilee. At the time of this great trial there came up in his mind many of those pleasant scenes of his earthly ministry. And it was from these old memories of Nazareth, Capernaum, Mount Hermon, and of the sunrise and sunset on the shimmering Sea of Galilee, that he soothed himself as he made his human heart strong and ready to encounter the traitor who should so soon betray him.

(1969.6) 182:3.11 Before Judas and the soldiers arrived, the Master had fully regained his customary poise; the spirit had triumphed over the flesh; faith had asserted itself over all human tendencies to fear or entertain doubt. The supreme test of the full realization of the human nature had been met and acceptably passed. Once more the Son of Man was prepared to face his enemies with equanimity and in the full assurance of his invincibility as a mortal man unreservedly dedicated to the doing of his Father’s will.


Información de fondo

Tulostettava versioTulostettava versio

Urantia Foundation, 533 W. Diversey Parkway, Chicago, IL 60614, USA
Yhdysvallat Puhelin: +1-773-525-3319
© Urantia Foundation. Kaikki oikeudet pidätetään