Pinkkipaitainen tyttö

Tulostettava versioTulostettava versioSend by emailSend by email
Jennifer Siegel
Pinkkipaitainen tyttö
Pinkkipaitainen tyttö
Jennifer Siegel
Jennifer Siegel Arba Minchin yleissairaalassa.

Jennifer Siegel, Colorado, Yhdysvallat

Toimituksen huomautus: Jennifer Siegel on pitkäaikainen lukija, jota Urantia-kirja innoittaa palvelemaan. Parhaillaan hän huolehtii mm. nuorten opintoryhmän johtamisesta, aterioiden valmistamisesta Urantia-säätiön keskustoimiston kokouksissa ja säätiön rakennusremontin valvonnasta. Tässä artikkelissa hän kertoo yhdestä kokemuksestaan hiljattaisen palvelurupeaman yhteydessä. Hän ja hänen puolisonsa Mo Siegel matkustivat Etiopiaan avustamaan kaihiprojektia, joka hoitaa tarpeettomasti sokeutuneita. (www.cureblindness.org)

Kolmantena päivänä he ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi Arba Minchin yleissairaalassa Etiopiassa. Projekti alkoi kuten kaikki muutkin. Hyvä uutinen siteiden poistamisesta yli 175 odottavalta potilaalta ja heidän äärimmäisen ilon ilmauksensa oli liikuttavaa. Jotkut lankesivat polvilleen epäuskoisina siitä, että he nyt näkivät, toiset heittivät käsivartensa ilmaan ja päästivät iloisia sirkuttavia ääniä, jollaisia luulin kuulevani vain kaukaisista paikoista kertovissa dokumenteissa. Monet olivat kainoja ja ujoja luomaan ensimmäistä katsekontaktia näin pitkän ajan perästä.

Päivän edetessä tarkastettiin uusi potilasjoukko ja merkittiin teipillä. Yksi teippiliuska silmän yläpuolella tarkoitti sokeaa silmää, kaksi teippiliuskaa merkitsi molempien silmien sokeutta. Näin tytön sulloutuneena toiveikkaiden ikäihmisten sekaan, jotka istuivat penkeillä odottamassa leikkaustaan. Hänet oli pakko huomata. Noin kymmenvuotias sievä tyttö tahriutuneessa vaaleanpunaisessa paidassaan. Joku oli palmikoinut hänen tukkansa, mikä toi esille hänen surulliset mutta kauniit kasvonsa, joita korostivat teippipalat kummankin silmän yläpuolella. Hänen sokeutensa syynä ei ollut kaihi, vaan hän tarvitsi kummankin silmän sarveiskalvon siirtoa.

Tiesin, että meillä oli kylmässä vain kuusi sarveiskalvoa. Niitä säilytettiin taukohuoneen jääkaapissa veden vierellä. Arvokas lasti odottamassa onnekkaita. Hän tarvitsi niitä kaksi; hän sai yhden; hän oli onnekas. Sarveiskalvon siirrospotilaat olivat erityistapauksia. Leikkaus oli vaikea ja mutkikas, ja sarveiskalvot todella arvokkaita. Saapumispäivänämme katselimme, kun tohtori Geoff suoritti sellaisen. Työn valmistuttua jokainen tarkkuutta vaativa ommel sai silmän näyttämään kellotaululta minuutteineen. Yhtä aikaa sekä kauheaa että kaunista.

Leikkauksen jälkeen pinkkipaitainen tyttöni sijoitettiin pieneen huoneeseen yhdessä muiden ”onnekkaiden” kanssa. Siellä häntä tarkkailtiin tulehdusten varalta. Siinä hän sitten seisoi katsellen minua oviaukosta, koko päivän ja illan ajan, neljä päivää. Hän odotti minun kulkevan ohi ja hänellä oli tapana vilkuttaa, nyökätä tai nostaa peukalonsa pystyyn. Hänen uudesta elämästään tuli palkkioni yhden tunnin työstä, kun yritin parastani.

Hän kykeni näkemään minut yhdellä silmällä, ja minä kykenin tuntemaan hänet täydestä sydämestä. Emme koskaan nähneet hänen vanhempiensa tulevan käymään. Se teki jäähyväisistä koettelemuksen. Minun oli jätettävä pinkkipaitainen tyttöni Etiopiaan, mutta hän ei koskaan jätä minua. Hän muutti sydämeni ja siksi hän muutti elämäni. On hyvä muistaa, että minulla on sydän.

Información de fondo

Tulostettava versioTulostettava versio

Urantia Foundation, 533 W. Diversey Parkway, Chicago, IL 60614, USA
Yhdysvallat Puhelin: +1-773-525-3319
© Urantia Foundation. Kaikki oikeudet pidätetään