Mitä Urantia-kirja merkitsee minulle - Karmo Kalda

Tulostettava versio

Takana: Margit Aid, Karmo Kalda
Edessä: Ellen Kalda, Horret Kalda

Karmo Kalda, Eesti

Muistan, että koin Jumalan ensimmäisen kerran vuoden 1980 paikkeilla ollessani 7- tai 8-vuotias. Olin perheeni kanssa ajamassa Tallinnasta Vastseliinaan (Tallinna on pohjoisessa ja Vastseliina etelässä) kyläilemään maalla asuvien isovanhempieni luona. Siihen aikaan Eesti oli Neuvostoliiton herruudessa. Olimme onnekkaita sikäli, että meillä oli auto. Se vaan, että se auto, Zaporožets, ei juurikaan ollut moottorilla ja renkailla varustettua metallitoosaa kummempi. Siinä oli enemmän rikkinäisiä kuin toimivia osia. Ennen Tallinnasta Vastseliinaan lähtöämme isäni vietti puoli yötä vaihdelaatikkoa korjaillen käyttäen siihen joiltakuilta ystäviltä saamiaan käytettyjä varaosia. Muuta keinoa ei ollut saada osia rikkoutuneiden tilalle.

Saatat kysyä, mitä tekemistä tämmöisellä on ensimmäisen jumalakokemukseni kanssa. Kosken halunnut auton hajoavan kesken matkaa ja kosken halunnut istua autossa ja odottaa isäni löytävän apua, istuin takapenkillä silmät suljettuina ja rukoilin ensimmäistä kertaa. ”Rakas Jumala, huolehdi siitä, ettei auto hajoa vaan että voimme ilman ongelmia ajaa Vastseliinaan ja takaisin kotiin.” Itsekäs rukous – ehkä. Mutta se sai lumipallon liikkeelle.

Sukulaiseni eivät olleet uskonnollisia, mutta muutama heistä väitti uskovansa ”johonkin”. Mutta mitä tuo ”jokin” oli, sitä he eivät osanneet selittää, sillä eiväthän he tienneet. Toinen isoäideistäni kuului kirkkoon. Hän ei syönyt jänistä, ankeriasta eikä sianlihaa. Vanhan testamentin opetusten mukaisesti hänen kirkkonsa uskoi sellaiseen. Minusta tällainen käytäntö ja monet muut hänen kirkkonsa uskomukset olivat omituisia ja lapsellisia. Minäkin päätin uskoa ”johonkin”, ja siitä alkoi minun etsintäni sen ”jonkin” löytämiseksi.

Laajentaakseni tietämystäni luin monia mysteerikirjoja. Ryhdyin harrastamaan karatea. Nyt se tuntuu huvittavalta, mutta tuolloin karaten filosofia oli sielulleni kuin hunajaa. Elokuva Tähtien sota – uskokaa pois – antoi minulle aavistuksen siitä, mitä tuo ”jokin” oli. Enkä ollut ainoa, sillä Yhdysvalloissa toimii Jedi-lahko.

Toinen jumalakokemukseni tapahtui rautaesiripun romahtamisen jälkeen, kun kirkot kaikkialta maailmasta tulivat Eestiin propagoimaan uskontoaan kansalle, jolla ei 50 vuoteen ollut ollut Jumalaa. Kirkoista tuli melko suosittuja. Monet nuoret liittyivät niihin, ja heihin kuului myös hyvä ystäväni ja hänen veljensä. Hän kehotti minuakin liittymään, mutta mielessäni oli vielä kuva Jumalasta, joka kieltää meiltä ankeriaan, sianlihan ja kanin syömisen, ja joka salli ristiretkeläisten 700 vuotta sitten tulella ja miekalla miehittää Eestin. En liittynyt kirkkoon, ja ystäväni lakkasi pitämästä minuun yhteyttä. Etsintäni sen ”jonkin” löytämiseksi jatkui.

Vuonna 1996 opiskellessani yliopistossa näin Urantia-kirjan erään ystäväni kirjahyllyssä. Valitettavasti kirja oli siihen aikaan vain englanniksi, eikä kumpikaan meistä osannut riittävästi englantia ymmärtääksemme kirjan sisällön. Tiesin kuitenkin, että kirja oli jotakin erittäin tärkeää. Minun oli odotettava useita vuosia, kunnes kuulin Peep Sõberin, eestinnöksen kääntäjätiimin johtajan, puhuvan radiossa. Kyseessä oli hengellinen radio-ohjelma, ja hän mainitsi siinä Urantia-kirjan. Näin sitten Urantia Raamatin hengellisissä kirjakaupoissa Tallinnassa. Se ei ollut vielä ehjä kirja, vaan koostui 16 vihkosesta, joissa kussakin oli 10 lukua. Luin ne nälkäisen eläimen tavoin ahmien.

Tiedän nyt, mitä ”jokin” on. Tiedän sen olevan Jumala, mutta ei sellainen alkeellinen jumala, joka säätelee syömisiämme vaan mieluumminkin rakastava Jumala, joka on Isämme. Urantia-kirja sai minut tuntemaan, että olin tullut kotiin. Etsintä oli päättynyt, ja matka voi alkaa. Mahdollisuuteni ovat rajattomat, ja elämä Paratiisissa on ajatonta.

Kiitän teitä, taivaalliset olennot ja keskiväliolennot, siitä, että annoitte meille tämän ilmoituksen!