Millaisena Muuan Lukija Koki Käyntinsä Keskustoimistossa

   

Tulostettava versioLähetä ystävälle

Clemens Trauzettel
Dresden, Saksa

Osaatko kuvitella vierailua paikkaan, joka on ”elävää historiaa”? Oletko koskaan ajatellut mitään sellaista kuin ”jos seinät osaisivat kertoa”? Olisi liian helppoa sanoa, että keskustoimiston, Diversey Parkway 533:n, rakennus on tuollainen paikka. Ja vaikka Urantia-ilmoitus elääkin ihmisten sydämessä, eikä fyysinen paikka voi olla sisimmässä oleva koti, jossa henki kohtaa oman mielemme, kaikesta tästä huolimatta tässä rakennuksessa on sitä jotakin.

Löytyisikö maailmasta toista paikkaa, jolla voisi olla meille sama merkitys, aivan kuin Paratiisin-Saarella on kokonaisuniversumin kaikelle energialle? Ilmoituksenantajat toki toivoivat meidän olevan kirjan ”sisällä”, jakavan sisäisen elämämme Jumalan kanssa, mutta silti tämä Sadlerin perheen entinen talo on antanut syntymän kokonaiselle elämänmuodolle.

Olen lukenut Urantia-kirjaa noin kymmenen vuotta, enkä ole koskaan ajatellut säätiön olevan missään muualla kuin omassa mielessäni. Eräänä iltana, UAI:n konferenssin aikana viime heinäkuussa, osallistuin bussiajelulle tuosta mielessäni olevasta paikasta kauniille jugendtyyliselle rakennukselle Diversey Parkwayn 533:ssa Chicagossa. Ajattelepa tuon tilanteen hohtoa, jossa nyt olin: tapaamassa urantialaisia 24 maasta ja kuulemassa heidän henkilökohtaisista asenteistaan elämää kohtaan ja heidän ainutlaatuisista tavoistaan omistautua sille, mitä he näkevät ja tekevät. Inspiroiva ilmapiiri, öiset keskustelut nukkumisen sijasta, henkiopetusta tarjoavat päivät arkirutiinien sijasta. Kaikki oli minulle yhtä ilonpitoa.

Yritä seuraavaksi kuvitella, mitä koin astuessani sisälle Urantia-säätiön avoimien ovien tilaisuuteen. Johtokunnan jäsenet olivat paikalla. Rakennuksesta säteili hitaasti tyyneyden ja tervetulleisuuden tuntemuksia. Seinistä tuleva valo heijasti puupaneelien ja kalusteiden lämpöä. Kuinka ei voisi nauttia tästä hetkestä ja tästä paikasta pienenä lepohetkenä siinä, mitä on saavutettu tähän hetkeen mennessä?

Toisessa kerroksessa ihmisiä istui konferenssipöydän ympärillä. Pieniä ryhmiä kerääntyi parvekkeelle nauttimaan keskustelun ohella ylle kaartuvasta taivaasta. Ihmisiä oli koolla keittiössä, kävi keskusteluja käytävällä, kaikkialla. Sillä aikaa Tamara Strumfeld ja Mike Wood esittelivät meille ensimmäisessä kerroksessa henkilökunnan toimistotiloja ja vastaanottohuonetta.

Sisäänkäyntiaulan pöydällä oli Urantia-kirja. Sitä kehystivät huolella asetellut valaisimet sekä oikealla että vasemmalla. Se oli rakennuksen sydän ja sen sisälle kätkeytyvän elämän peili. Jollakin tapaa se on ensimmäinen ja viimeinen, mitä näet, kun palaat Urantia-säätiöön tai poistut sieltä.

Tri Sadlerin puiset kirjakaapit olivat kauniita ja hyvin pidettyjä, täynnä kovakantisia ja nahkaan sidottuja kirjoja. Hänen työpöytänsä, joka ei nykyihmisen silmissä näyttänyt ihan modernilta, antoi meille tilaisuuden kuvitella, millaista oli elää 1900-luvun alkuvuosina.

Symposiumin jälkeen vietin Urantia-säätiössä koko viikon, ennen kuin matkustin Salt Lake Cityyn osallistuakseni The Urantia Book Fellowshipin konferenssiin. Oleskeluni aikana tein huomioita henkilökunnan työstä ja sain vilaukselta nähdä, miten se suoritti niitä moninaisia tehtäviä, jotka on suoritettava hoidettaessa näin ainutlaatuista säätiötä. Kävin myös pohjakerroksessa ja näin kaikki varastoidut kirjat. Monissa kiinnostavissa huoneissa oli kirjoja koko joukolla kieliä.

Tiistainen opintoryhmä alkoi taitavien kokkien esityksellä; he loihtivat tervetuloaterian kaikille osallistujille. Läsnä oli monia vieraita Technyn symposiumista. Elegantti konferenssipöytä, soikio muodoltaan, ympärillään mukavat kokoustuolit, samassa huoneessa, jossa alkuperäinen Foorumi aikanaan piti kokouksiaan. Se on ihanteellinen paikka tällaisille kokoontumisille.

Vieraat majoittuvat säätiön toiseen kerrokseen, joka näyttää rakennetun majoittamaan minkälaisen ryhmän tai yksilön tahansa. Mike Wood kartutti niin paljon kokemustamme, että tunsimme olevamme kotona. Hän käytti meitä kaupungilla, näytti meille Chicagon iltasilhuetin ja vei meidät vierainaan Maggianosin pianobaariin.

Jacob Dix, joka hänkin vietti viikon Urantia-säätiössä, sai minut ymmärtämään, että ilmoituksen vastaanottotyö oli raskasta. Jos sukellamme edeltäjiemme elämään ja ymmärrämme, miten he saivat aikaan taivaallisen ilmoituksemme maisen vastineen, osaamme arvostaa sitä, mitä meillä on.

Läksyjäkin opittiin. Bettina, Tamaran tytär, opetti minulle, että amerikkalaiset sammakot sanovat ”ribbit”. Olin ymmälläni, sillä saksalaiset sammakot sanovat ”kvaak”. Diversey Parkway 533:ssa on elämää, ja se tuntuu kauniilta.

Toivon syventäväni monia luomiani kontakteja ja niitä tuntemuksia, jotka koin oleskellessani Urantia-säätiössä. Mutta sitäkin enemmän toivon, että oman elämäni liikkuvat ja staattiset keskukset eivät joudu millään tavoin syrjään hengen jokapäiväisestä läsnäolosta. Olen kiitollinen tästä kauniista ajasta.