Miten olla Jumalan lapsi

Tulostettava versio

Alice Wood ja Huck

Alice Wood, Green Bay, Wisconsin, Yhdysvallat

Ihmisillä on luontaisesti ”seikkailunhalua, uteliaisuutta ja yksitoikkoisuuden kammoa” [14:5.10]. Ennen poikani Huckin syntymää tarkastelin omaa elämääni – kehittelemiäni tapoja ja omaksumiani rutiineja – ja halusin tehdä jotakin uutta. Oli ironista, että ryhtyminen vanhemmuuden seikkailuun vei minut vanhemmuuden yksitoikkoisuuteen. Kun minua rasittaa se, että pitää tukahduttaa halu tyydyttää seikkailullisuuteni (Grand Canyon on kutsunut minua jo kuukausien ajan), lohduttaudun sillä, että vanhemmuuden kokemuksellani on rajatonta arvoa, laajentaahan se ymmärrystäni Jumalan ja hänen lastensa välisistä suhteista. Urantia-kirja toteaa: [O]ikea perhe – hyvä perhe – ilmentää jälkeläisiä tuottaville vanhemmille sitä, miten Luoja suhtautuu lapsiinsa [84:7.30]. Tämä toteamus on antanut minulle tarkoitusperän, joka vaikuttaa minuun joka päivä. Jokainen hetki suo minulle tilaisuuden oppia ihanteellisesta lapsen suhtautumistavasta Isää kohtaan.

Jokunen kuukausi sitten puhuin buddhalaisen ja Urantia-kirjan lukijan kanssa. Buddhalainen sanoi, ettei hän halunnut lapsia, sillä hän halusi keskittyä valaistumisen saavuttamiseen. Välitön reaktioni oli pään nyökäytys, sillä ajattelin, että viulunsoiton oppimisen tavoin valaistumiseen pääseminen joutuisi taka-alalle lapsen syntymän jälkeen. Urantia-kirjan lukija kuitenkin esitti hänelle kysymyksen: ”Etkö usko, että lapsen synnyttämisen kokemus auttaisi sinua pääsemään valaistumiseen?”

Totta se on, että lastenlaulujen laulaminen päivät pitkät voi olla yksitoikkoista, ja kun lapseni rääkyy ja tukkani on hernekeitossa, tarraudun tietoisuuteen siitä, että kaiken kaikkiaan vanhemmuuden vaikutus on valaiseva.

En pysty arvioimaan, paljonko aikaa olen kuluttanut tekemättä mitään, jolla olisi hengellistä arvoa; olen pakottanut Ajatuksensuuntaajani odottamaan siksi, kunnes torstai-illan saippuaoopperat ovat päättyneet, ja olen – aivan liian usein – torjunut Suuntaajani virikkeet. Jumala kuitenkin rakastaa minua jatkuvasti ja rohkaisee uupumatta kasvuani. Itseni tavoin myös Huckilla on paljon opittavaa luottamisesta, ja häneltä se sujuu joissakin tilanteissa paremmin kuin muissa. Hän on vastattain oppinut kävelemään, ja olen yllättynyt siitä, miten helppoa on saada hänet kävelemään sinne, minne haluan. Jos kumarrun hänen tasolleen, osoitan sormellani ja sanon: ”mennään tuonne”, hän kävelee vierelläni juuri sinne. Hän ei tiedä, miksi sinne mennään; hän tietää vain, että hänen on käsketty mennä sinne; se on hyvä paikka. Toisaalta jokainen vaipanvaihto on yhtä potkimista ja kiljumista. Eikö elämä olisi helpompaa, jos Huck vain hyväksyisi vaipanvaihdon ja luottaisi siihen, että se on hyväksi? Eikö elämä olisi helpompaa, jos minä vain hyväksyisin Jumalan tahdon ja luottaisin siihen, että se johtaa minua eteenpäin parhaalla tiellä?

Voin toivottavasti jälkeenpäin tarkastella tätä kokemusta tyydytyksellä ja nauttia pitkään odotettua ystävyyttä Huckin kanssa. Universumin näkökulmasta hänessä on yksi finaliitti lisää lähtemässä suurenmoiselle tutkimusmatkalle ulkoavaruuden tasoilla – taas uusi finaliitti, joka tuo omat antimensa Korkeimman kasvuun. Niin kaunista kuin tuo onkin, kuitenkin se mikä saa minut kestämään kahdennenkymmenennen kerran rallatuksen ”Piippolan vaarilla oolii taalo”, on tietoisuus siitä, että tämän haasteen myötä minussa kehittyy laajempi ymmärrys siitä, miten olla Jumalan lapsi.