Myra Height, Lake Tahoe, Nevada
Yhdysvallat
Tarinani alkaa siitä, kun oli noin viisivuotias, ja Jumala alkoi olla tuntemuksissani. Mutta se oli haastavaa, sillä isäni on ateisti. Hän oli nuorena miehenä menettänyt kristinuskonsa seuratessaan Korean sotaa. Äitini kasvatettiin katolisuuteen ja nunnat olivat pahoinpidelleet häntä luostarissa, jonne hänet jätettiin joksikin aikaa, silloin kun isoäitini tuli Amerikkaan saadakseen täältä pysyvän asuinpaikan. Lienee turha sanoa, että en saanut kotona uskonnollista kasvatusta.
Ollessani yhdentoista ikäinen aloin väitellä isäni kanssa Jumalan olemassaolosta, ja koin joka kerta turhautumista siitä, etten kyennyt sanallisesti todistamaan, että Jumala on olemassa. Uskoakseni nämä keskustelut tekivät mielestäni kuitenkin vastaanottavaisen Urantia-ilmoitukselle. Ne saivat minut kyseenalaistamaan kaiken kuulemani, kun sittemmin kuljin kirkkokunnasta toiseen, ja kaiken lukemani, kun kävin läpi kirjan toisensa perään etsiessäni vastausta kysymyksiini. Koska isäni kriittinen ajattelu oli tuohon mennessä jo minut kyllästänyt, löysin niistä kaikista tekopyhyyttä ja hämärää ajattelua. Mikään niistä ei auttaisi todistamaan isälleni, että Jumala on olemassa. Kävin lähes kiukkuiseksi, sillä en ymmärtänyt sitä, että kaikesta maailmassa olevasta tietämyksestä huolimatta ei ollut olemassa mitään kirjoitettua, joka kertoisi meille todellisen totuuden! Jos Jumala on Luoja, miksemme voi tietää hänestä? Mutta missä se on? Rukoilin hartaasti sen löytääkseni. Enkä välittänyt siitä, mitä se olisi, kunhan se olisi totuus. Etsintäni jatkui.
Yhtenä päivänä vuonna 1977 (olin silloin 17-vuotias) istuin autiolla hiekkarannalla, ja rakastettava vaaleahiuksinen poika löntysti luokseni, istahti viereeni ja aloimme puhua. Hän sanoi: ”Sinun tulisi tavata mutsini”, ja minä sanoin: ”Okei.” Kävelimme heidän talolleen, ja Jean ja minä tulimme hyvin juttuun. Vähän ajan kuluttua aloimme puhua Jumalasta, suosikkiaiheestani. Jeanin äiti sanoi minulle: ”Minulla on kirja”, ja hän avasi Urantia-kirjan esipuheen kohdalta. Luin sitä ja itkin. Tiesin jokaisella solullani, että olin vihdoin löytänyt sen. Tai pikemminkin se oli löytänyt minut.
Urantia-kirja antaa minulle universuminäköalat, ja se vastaa kysymyksiini: ”Miksi olen olemassa?” ja ”kuka Jumala on?” Urantia-kirja on oppaani veljieni ymmärtämiseen ja se on kasvupisteenä veljieni rakastamiseen. Tuntuu hyvältä.
Urantia-kirja antaa minun tietää, että matkan varrella tekemäni valinnat ovat ikuisen iäisyyteni kannalta kaikki kaikessa. Se antaa minulle syyn nousta joka aamu vuoteesta nähdäkseni, mitä vähäistä vanha minäni voi tehdä Korkeimman ja Urantia-planeettamme hyväksi. Se antaa minun tietää, että kaikilla toimilla on vaikutuksensa ja että niin ollen minun tulisi tehdä parhaani. Opetukset auttavat minua voittamaan ristiriidat, jotka juontuvat kuolevaiselle ominaisista heikkouksista. Se antaa minulle elämän tarkoituksen ja voimaa Jumalan tahdon täyttämiseen.
Urantia-kirja sallii minun elää tällä taistelujen raastamalla planeetalla se laajempi ymmärrys turvanani, että tilanteesta kärsivät jäävät eloon ja että heidän kokemuksensa tuo antimensa Korkeimpaan; tuskallakin on arvonsa. Se kertoo minulle, että Urantialla elää armeijakunnittain näkymättömiä ystäviämme, jotka omilla ponnistuksillaan tekevät universumilakien myöntämissä rajoissa kaikkensa viedäkseen planeettamme kohti valon ja elämän aikakautta. Tämä tieto antaa minulle energiaa ja laajentaa kykyäni loistaa Jumalan valoa ja elää Jeesuksen opetuksia, mieluummin kuin olla kärsimyksen runtelema ja turruttama.
Tunnen itseni siunatuksi sikäli, että löysin Urantia-kirjan jo nuorena. Sen kautta olen löytänyt avaimet yhteydenpitoon Jumalan kanssa. Olen aina tiennyt, että Jumala on sisimmässä, ja Urantia-kirja kertoo, että meidän kaikkien sisimmässä vaikuttaa rakastettu Ajatuksensuuntaajamme. Urantia-kirja kertoo minulle, että minun on tarpeen ”ottaa suuntima” Jumalan moraalisen kompassin mukaisesti, sillä se ohjaa minua elämäni ikuisella väylällä. Se merkitsee minulle kaikkea.
Annoin toki isällenikin kirjan, mutta ei hän sitä lukenut. Se on OK. Tiedän, ettei hänelle mitenkään käy. Jean oli vuosikymmenet ainoa opiskelutoverini, vaikka yritimmekin aina parhaamme ollaksemme uskollisia kirjan levittäjiä. Vuonna 2004 osallistuin ensimmäiseen konferenssiini, ja sain siunauksekseni tavata monia rakastettavia ihmisiä, joita pidän suuressa arvossa. Nyt kun lapseni ovat jo aikuisia, minulla on aikaa jopa palvelutoimintaan, ja se antaa paljon iloa. Elän todeksi unelmaani. Kiitos, Isä.