By Saskia Praamsma
Toimituksen huomautus: Mighty Messengerin numerossa 26.3.2008 osoitettiin kunniaa Duane Fawlle, pitkäaikaiselle Urantia-kirjan lukijalle, hänen panoksestaan Urantia-liikkeen hyväksi. Duanella ja hänen vaimollaan Lucilella oli runsas kokemus Urantia-kirjan lukemisesta. Duane oli The Urantia Book Fellowshipin aktiivijäsen. Hän oli sotilasuralla ja eläköityi merijalkaväestä prikaatinkenraalina, hän toimi lakitieteen professorina ja emeritusprofessorina Pepperdinen yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Hän laati The Paramony -nimisen teoksen ja kirjoitti kirjan nimeltä Religion Ought to Make Sense (Uskonnossa tulisi olla järkeä).
Myös Saskia Praamsma kunnioitti Duanea sisällyttämällä hänet kirjaansa How I Found The Urantia Book and How It Changed My Life (Miten löysin Urantia-kirjan ja miten se muutti elämäni).
Saskia kirjoitti seuraavat rivit Duanen tarinasta siltä osin kuin se koskee Urantia-kirjan löytämistä.
”Tämä on yksi niistä monista tarinoista, jotka keräsin osoittaakseni kunnioitusta niille, jotka löysivät Urantia-kirjan jo alussa.
Monet seikat inspiroivat minua keräämään nämä tarinat ja julkaisemaan kirjan How I Found The Urantia Book.
Ensiksikin, olin ollut pitemmän ajan liikkeen ulkopuolella ja kun palasin sen piiriin vuoden 1997 tienoilla, järkytyin havainnostani, että lukijat valitsivat puolensa toisiaan vastaan. Tiesin kuitenkin, että nahkansa sisällä kaikki olivat syvimmältään veljiä, toistensa kaltaisia siinä, että he olivat löytäneet saman kulta-aarteen sateenkaaren päästä, ja halusin löytää keinon nimenomaan tuon aspektin esille tuomiseksi.
Suunnilleen samoihin aikoihin Norman Ingram teki suunnitelmia Afrikan-retkeään varten viedäkseen sinne kirjoja pohjoisesta lähtien ja etelään päätyen, ja hän tarvitsi rahaa. Oli mielestäni suurenmoinen idea kerätä kaikkien tarinat ja julkaista ne kirjana, jota voitaisiin myydä hänen matkansa rahoittamiseksi. Ensimmäinen painos tuotti yli 8 000 dollaria, josta jokainen sentti tilitettiin Normanille.
Suunnilleen samaan aikaan sattui myös, että Sedonan Gabriel esiintyi NBC-television ohjelmassa. Aprikoin, että voisimme käyttää kirjaa osoittamaan, että vaikka Gabriel ja hänen ryhmänsä todellakin opiskelivat Urantia-kirjaa, he eivät millään muotoa olleet johtajia eivätkä ainoa kirjaa opiskeleva ryhmä.
Kun Polly Friedman antoi minulle parisenkymmentä tarinaa, jotka rakas ystävämme Julia Fenderson oli kerännyt, sain innoituksen rakentaa niiden tarjoaman esimerkin mukaan internetiä ja uutta tekniikkaa käyttäen, mikä teki niiden keräämisen helpommaksi.
Ja lopuksi eräs tärkeä seikka: uskoin olevan hauskaa lukea muiden ihmisten tarinoita.
Minulla on ilo esittää Duanen tarina siitä, miten hän löysi Urantia-kirjan.
*****
Olin elokuussa 1965 lennolla Portlandista Dallasiin Denverin kautta. Lähestyessämme Denveriä viereisen istuimen rouva esitti minulle kysymyksen kirjasta, jota luin. Sanoin hänelle, että se kertoi Edgar Caycestä ja jälleensyntymisestä. Hän kysyi, miksi minä sellaista luin.
Sanoin hänelle, että uskonnon tutkiminen oli harrastukseni. Keskustelimme lyhyesti jälleensyntymästä ja kuolemanjälkeisestä elämästä.
Hän tiedusteli, olinko koskaan kuullut Urantia-nimiestä planeetasta. En ollut. Hän sanoi kuuluvansa ryhmään, joka uskoi meidän elävän Urantiaksi kutsutulla planeetalla ja meidän kuoleman jälkeen yksinkertaisesti siirtyvän joksikin ajaksi toiselle planeetalle, sitten taas toiselle ja toiselle ja niin edelleen. Hän sanoi tietävänsä tarkkaan, minne hän kuoleman jälkeen siirtyisi. Hän oli saanut tietonsa kirjasta nimeltään Urantia-kirja ja sanoi, etten koskaan tietäisi kaikkea, mitä uskonnosta on tiedettävissä, ennen kuin olisin löytänyt – ja lukenut – Urantia-kirjan.
Denverin lentokentällä odotin porttialueella jatkolentoani, kun tunsin näpäyksen olkapäässäni. Vierustoverinihan se siinä. Hänellä oli mukanaan mies ja kaksi muuta naista, joiden hän halusi tapaavan minut. Hän sanoi näille: ”Tässä on mies, jonka – niin kuin kerroin – tapasin lentokoneessa. Hän haluaa lukea Urantia-kirjan.” Mies sanoi ykskantaan, että jos olin vakavissani kiinnostunut saamaan selville ihmisen osan universumissa ja hänen suhteensa Jumalaan, minun täytyi lukea Urantia-kirja.
Tapasin vaimoni Lucilen Dallasissa ja viivyimme muutaman päivän hänen sisarensa luona ennen kuin lensimme kotiin Virginian Arlingtoniin.
Yhtenä päivänä, kun naiset menivät ostoksille, päätin löytää Urantia-kirjan kappaleen. Tutkin keltaisia sivuja ja soitin kaikkiin Dallasin puhelinluettelossa listattuihin uusien ja käytettyjen kirjojen kirjakauppoihin. Jokainen keskustelu sujui tähän tapaan:
”Onko teillä yhtään kappaletta Urantia-kirjaa?”
”Mitä?”
”Urantia-kirjaa.”
”Miten se kirjoitetaan?”
”En tiedä – e, u, r? u, r? – foneettisesti se on Urantia.”
”Kuka sen on kirjoittanut?”
”En tiedä.”
”Kuka sen on julkaissut?”
”En tiedä.”
”Olen pahoillani, mutta meillä ei ole sitä ja tarvitsemme enemmän tietoja sen tilataksemme.”
Kotiin ja Virginiaan päästyäni soitin kaikkiin Washingtonin metropolialueen kirjakauppoihin samoin tuloksin. Menin kongressin kirjastoon ja etsin sitä uskonto-otsakkeen alta (se ei sattunut kohdalleni, sillä se oli luetteloitu ”okkultismi”-otsakkeen alle). Urantia-kirjan löytämisestä tuli minulle pakkomielle. Kysyin sitä joka paikasta, jossa näin kirjakaupan.
Syksyllä 1971 siirryin eläkkeelle puolustusvoimista, ja muutimme Kaliforniaan, jossa opetin oikeustiedettä. Etsiskelin yhä kirjaa. Yhtenä päivänä vuoden 1972 alussa etsin tiettyä osaa epätavalliseen lampunkantaan. Minulla oli lista kuudesta kaupasta. En löytänyt osaa ensimmäisistä viidestä kaupasta, mutta tehdessäni lähtöä viidennestä kaupasta näin käytettyjen kirjojen kaupan. Tapani mukaan kysyin, olisiko kaupassa Urantia-kirjan kappaletta.
Tikarappusilla seisova mies kysyi: “Että onko minulla mitä?”
”Unohda koko juttu”, vastasin.
”Hei, odotapa hetkisen”, hän vastasi. ”En sanonut, ettei sitä ole. Olen työskennellyt tässä kirjakaupassa vuosien ajan, eikä kukaan ole koskaan pyytänyt Urantia-kirjaa. Eiliseen mennessä en ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta kirjasta. Sain sen kuolinpesän kirjaston mukana ja eilisiltana lajittelin kyseisiä kirjoja. Ainoa kirja, joka minua niiden joukossa jonkin verran kiinnosti oli Urantia-kirja. Panin sen työpöydälleni myöhemmin sen lukeakseni, mutta jos haluatte ostaa sen, se on teidän.
Annoin hänelle kirjasta 10 dollaria.
Päästyäni kotiin tarkastelin lukujen otsikoita ja niiden laatijoita ja suutuin. Olin etsinyt näin kauan jotakin, joka osoittautui okkulttiseksi kirjaksi, ja okkultismi ei kiinnostanut minua vähääkään. Heitin kirjan oikopäätä roskakoriin.
Taustani oli raamattukeskeinen kristillisyys. Isoisäni oli presbyteerinen matkasaarnaaja, joka lopulta valittiin kyseisen kirkon korkeimpaan virkaan eli sen yleiskokouksen puheenjohtajaksi. Isäni, joka oli vihitty saman kirkkokunnan virkaan, organisoi uusia seurakuntia. Jokainen halusi minusta saarnaajaa, mutta en tuntenut siihen kutsumusta. Siitä huolimatta rakastin Raamattua, ja menin minä palveluvuosinani minne hyvänsä, organisoin siellä raamattutunteja. En ollut valmis hyväksymään okkulttista kirjaa. Unohdin Urantia-kirjan kohta kokonaan. Mielestäni oli pyyhkiytynyt jokainen ajatus sen lukemisesta edes uteliaisuuden vuoksi.
Suunnilleen viikkoa myöhemmin tavoittelin yöpöydältäni Valittuja Paloja lukeakseni sillä itseni uneen, mutten löytänyt sitä.
Lucile sanoi unohtaneensa sen keilailuhallille. Sain sinä hetkenä mieleeni varsin voimakkaan vaikutelman. En kuullut ääniä enkä nähnyt kirjoituksia, mutta vaikutelman voimaperäisyys hämmensi minua. Näin se meni: ”Jos löytämäsi kirja olisi John Jonesin tai Joe Smithin kirjoittama, olisit sen lukenut. Älä koskaan arvioi kirjaa sen kirjoittajien perusteella.” Toivoen, että roskakoria ei ollut vielä tyhjennetty, nousin vuoteesta, kävelin työhuoneeseeni ja tunnustelin roskakorin sisältöä. Löysin korin pohjalta Urantia-kirjan, selkäpuoli ylöspäin ja sivut hiirenkorvilla.
Palasin vuoteeseen ja avasin kirjan sen alusta. Kaikkine omituisine kirjoittajineen se näytti yhäkin pahalta. Huomasin kuitenkin, että kirjan viimeinen osa käsitteli Jeesuksen elämää. Olin lukenut kaikenlaisia hulluja kirjoituksia Jeesuksesta ilman, että sellainen oli turmellut ajatteluani, niinpä päätin aloittaa lukemiseni kyseisestä osasta. Se, mitä löysin, lumosi minut täysin. Sen sijaan, että lukemani olisi vaivuttanut minut uneen, se pitikin minut hereillä. Kello 2.30:n maissa Lucile sanoi: ”Sammuta valot. Minun täytyy nukkua.”
Löysin Jeesus-luvuista koskaan tapaamisistani kauniimman, rakastavimman ja rakastettavimman Jeesuksen. Minun oli kuitenkin luettava kirjan ensimmäiset kolme osaa ymmärtääkseni neljännen osan sanat. Niin tehdessäni opin, kuka Jumala on, kuka minä olen, mitä Jumala haluaa minusta, perimmäisen päämääräni ja paljon, paljon muuta. Urantia-kirja ei tämän prosessin myötä korvannut näkemyksissäni Raamattua. Rakastan Raamattua edelleenkin, nyt enemmän kuin koskaan, sillä tiedän, mitä se on ja mitä se ei ole.