Urantia-Säätiön Henkilökuntaa - Jay Peregrine

Seuraavassa haastattelussa Jay Peregrine, Urantia-säätiön toimeenpaneva johtaja viimeiset neljä vuotta, kertoo jotakin siitä, miten hän löysi tiensä Urantia-kirjan äärelle, sekä omista toiveistaan Urantia-ilmoitukseen liittyen.

Olen syntynyt ja kasvanut Oak Parkissa ja River Forestissa, Illinoisissa. Kotiväkeni oli ”hiljaisesti” uskovia; kävin kirkossa jokaisena sunnuntaina ja kahdeksanvuotiaana aloin laulaa kirkon poikakuorossa. Vuosikaudet meillä pidettiin sunnuntai-iltaisin perheen kesken raamattutunti. Olen uskonut Jumalaan ja Jeesukseen niin kauan kuin voin muistaa. Olen aina käynyt mielelläni kirkossa.

Äitini kuoli ollessani seitsenvuotias, mikä uskoakseni kirvoitti minussa hengellisen etsinnän ehkä vähän aikaisemmin kuin olisi muuten tapahtunut. Tavanomaisten ja hyvässä huomassa sujuneiden seitsemän ensimmäisen vuoden jälkeen seurasivat aina vain melskeisemmät ja vaikeat vuodet. Mikä ei liene kovinkaan epätavallista. Noiden vuosien sisäiset konfliktit ratkesivat siiten, että päätin omistautua Totuudelle, oli hinta mikä hyvänsä, ja ryhtyä selvittämään itselleni elämäni tarkoitusta.

Entä miten löysit Urantia-kirjan ?

Vähän yli 20-vuotiaana vietin valtavasti aikaa lukemalla kaikki uskontoa ja hengellisyyttä koskevat kirjat, jotka suinkin saatoin löytää ja kokeillen yhtä ja toista. Asuin jonkin aikaa buddhalaisessa ashramissa. Harjoitin transsendenttista mietiskelyä. Kaikista näistä kokemuksista poimin kokonaisuuden, jonka ajattelin olevan ”minun uskontoni”. Eräänä päivänä mietiskellessäni mieleeni tuli sellainen ajatus ja olin siitä aivan vakuuttunut, että oli olemassa ”kolmas testamentti”, kirja, joka minun oli tarpeen löytää. Minulta meni kolmisen vuotta ennen kuin se tapahtui, ja olin sillä välin jo muuttanut toiselle puolen maata. Löysin Urantia-kirjan metafyysisestä kirjakaupasta San Franciscossa vuonna 1974, ja heti kun aloin sitä lukea, tiesin löytäneeni etsimäni.

Omituista oli, että sain tietää lakimiesisoisäni tuttavapiiriin kuuluneen Halesien perheen Oak Parkista, ja että luultavasti juuri tuon yhteyden kautta isäni, joka hänkin oli lakimies, oli 1960-luvulla huolehtinut Sadlerien lakiasioista. Isäni oli kuulut Urantia-kirjasta, muttei ollut sitä koskaan lukenut eikä maininnut siitä koskaan minulle.

Kysymykseen on vaikea vastata. Kirjassa on niin paljon sellaista, joka miellyttää minua. Mutta otetaan nyt puheeksi yksi niistä. Joku sanoi kerran, että Urantiakirja on kuin sinfonia: teemoja viritetään, niitä kehitellään, niiden annetaan väistyä uusien teemojen tieltä, kunnes ne taas vähän myöhemmin ilmaantuvat toisessa muodossa. Kysymyksessä on niin suurenmoinen kirjallinen mestariteos, että sitä lukemaan ryhdyttyäni huomasin, ettei minua kiinnostanut yhtään se, kuka sen oli kirjoittanut tai mistä se oli tullut. Se vain oli järisyttävää luettavaa. Voin edelleenkin vakuuttaa kyselijöille, että jos he malttavat lukea kirjan, takaan, että se on vaivan arvoista. Se on hyvä kirja! Mutta en suostu tekemään siitä yhteenvetoa, sillä sehän olisi samaa kuin tekisi yhteenvedon suuresta sinfoniasta siitä pari teemaa hymisemällä. On tarpeen kuunnella koko teos ymmärtääkseen, mitä sen säveltäjä yritti kommunikoida.

Se on minulle vähän mystistä. Monien lukijoiden tapaan pohdiskelin vuosien mittaan paljon eri Urantia-ryhmien roolia. Erästä asiakokonaisuutta 1980luvun lopulla selvitellessäni tulin sellaiseen päätelmään – jokseenkin ”hajaannuksen” aikoihin – että Urantia-säätiöllä oli koko liikkeen piirissä näyteltävänään ainutlaatuinen ja tärkeä osa. Kehittelin mielessäni tunnuslauseen ”jos se on rikki, korjataan se, mutta me emme saa kadottaa sen kriittisen tärkeää roolia”. Tämä vei minua yhä enemmän mukaan: ensin vapaaehtoiseksi koordinointikomitean jäseneksi, sitten työskentelemään säätiössä viikonloppuisin (lensin sinne San Franciscosta) ja lopulta vuonna 1998 otin vastaan paikan säätiön henkilökunnassa. Olen viimeisten kymmenen vuoden kuluessa oppinut paljon ensikäden kokemuksena, mitä on pitää pieni voittoa tavoittelematon organisaatio käynnissä.

Olen yksi niistä, jotka uskovat tämän olevan pitkän aikavälin projekti ja meidän olevan vasta valmisteluvaiheessa. Meidän tulee olla kärsivällisiä ja oppia elämään tästä kirjasta löytämiemme opetusten mukaan. Maailma ei tarvitse ”uskontoa Urantiakirjasta”, vaan se tarvitsee uutta verta olevia uskonharjoittajia, jotka rohkenevat elää Jeesuksen uskonnon mukaisesti.

Muutamat viime vuodet olen pitänyt keskeisenä sitä, että suhtaudun äsken sanottuun haasteeseen vakavasti, samalla kun teen työtä sen hyväksi, että kirja leviää maailmaan, kirjakauppoihin, niiden ihmisten käsiin, jotka lukevat sen ja suhtautuvat sen sisältämiin ajatuksiin vakavasti. Uskon, että kirja pitää sisällään ne hengellisen kasvun siemenet, jotka hedelmälliseen maahan päätyessään juurtuvat ja varttuvat.