Vanheta arvokkaasti

Tulostettava versio

Mo Siegel, presidentti, Urantia-säätiö
Boulder, Colorado, Yhdysvallat

Olipahan päivälliskeskustelu! Max ja Karen kuvailivat Maxin ikääntyviä vanhempia. ”Ärtyneisyys ja kyllääntyminen” ovat liian lieviä sanoja kuvaamaan päivästä toiseen jatkuvaa kylmää sotaa heidän kodissaan. 60-vuotisen avioliiton jälkeen he eivät voi enää sietää toisiaan. Kummatkin ikääntyvät vanhemmat kiertelevät ympäri taloa kuin kiusatut sielut pitkään jatkuneessa keskinäisessä taistelussa. Maxin isä, iältään 93-vuotias, ilmoitti perheelle olevansa läpeensä kyllästynyt vaimoonsa ja haluavansa lähteä tapailemaan muita. Maxin 87-vuotiaalla äidillä on matkalaukku pakattuna ulko-oven vieressä ikään kuin varoituksena perheelle. Heti kun hän on saanut tarpeekseen Maxista ja omasta miehestään, hän osoittaa sormellaan matkalaukkua ja uhkaa lähteä matkoihinsa sinä siunattuna hetkenä. Muina aikoina he linnoittautuvat kumpikin omiin oloihinsa odottamaan tämän kaiken loppua.

Päivällisillä oli mukana myös Beth, joka ryhtyi kertomaan iskänsä ja äiskänsä tarinaa. Vaude, jos Maxin juttu kuulostaa hullulta, se sopii kuitenkin mainiosti Bethin jutun seuraan. Bethin sairaalloiset vanhemmat elävät pysyvässä taistelutilanteessa, johon television jalkapallo-ottelut tuovat hetkellisen aselevon. Bethin isästä, 84, on tullut yökyöpeli vain siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että niin hän voi vältellä 75-vuotiasta vaimoaan. Molemmat ärjyvät ja syyttelevät toisiaan lähes kaikesta: päivittäisistä säryistään ja kivuistaan. He ovat kaiken kaikkiaan surkeita ja äkäisiä, ja usein tuntuu siltä, että he odottavat kuolemaa. Heidän surkeutensa on niin paksua, että sitä voisi leikellä veitsellä.

Vaikka tarinat olivat itse asiassa surullisia, emme voineet kuin nauraa kertoessamme ja kuunnellessamme ”pöhköjä kertomuksia iäkkäistä vanhemmista”. ”Äijä sanoi, muija sanoi”, kuulosti aivan TV:n saippuaoopperalta, mutta päivänvalossa tarkasteltuna kysymyksessä oli maisen elämän traaginen ehtoopuoli.

Päivällisistämme ehti kulua noin viikko, kun 88-vuotias ystävämme Scott kuoli. Olimme nähneet hänet viimeksi heinäkuussa 2013. Parkinsonintauti oli ottanut vallan hänen kehostaan. Siinä hän istui happinaamari kasvoillaan. Hänen olemuksensa oli silti positiivinen, hän oli kiinnostunut meistä, toiveikas elämän suhteen ja varsin onnellinen, vaikka hän oli selvästi kuolemaisillaan. Scott oli elänyt aktiivisen elämän, joka oli täynnä saavutuksia, ja hänen juurensa olivat syvällä jumalasuhteessa. Eläköidyttyäänkään Scott ei lakannut koskaan kasvamasta. Viimeiset elinvuotensa hän käytti opiskeluun ja aktiiviseen toisista huolehtimiseen. Hän oli kiinnostunut ja kiinnostava; epäitsekäs ja suurisydäminen. Scott ilmensi rakastettavuutta, määrätietoisuutta ja iloisuutta jopa kalvavan sairauden kourissa.

Vastakohta päivälliskeskustelujen tyytymättömien, ikääntyvien vanhempien ja Scottin elämän välillä pyöri ajatuksissani viikkojen ajan. Miksi jotkut iäkkäämmät henkilöt olivat paljon onnellisempia kuin toiset? Oliko se pelkästään geneettistä, vai oliko se jonkinlainen genetiikan ja jonkin syvemmältä kumpuavan yhdistelmä? Kaksi Urantia-kirjan katkelmaa luvusta 159 auttoivat minua selittämään tätä ongelmaa.

Ensimmäinen katkelma, ”[l]isääntyvä onnellisuus on aina kaikkien niiden kokemuksena, jotka ovat varmoja Jumalasta”, vaati minua hankkimaan lisää tietoa kummastakin vanhuspariskunnasta. Osoittautui, ettei kummallakaan onnettomalla pariskunnalla ollut juuri minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta Jumalaan. Toinen pariskunta myönsi passiivisesti, että Jumala ehkä on olemassa, mutta kummallakaan puolisolla ei ole minkäänlaista aktiivista ja omakohtaista uskoa. Toinen parsikunta on kulttuurisessa mielessä uskonnollinen kaksi kertaa vuodessa, eikä perhepiirissä Jumalasta juurikaan keskustella.

Scottilla sen sijaan oli elämänmittainen, aktiivinen jumalasuhde, ja hän harjoitti jatkuvasti henkilökohtaista uskontoaan. Oli ilmeistä, että hänen onnellisuutensa oli Isän ilmituloa rakkauden kyllästämän sielun elämässä.

Toinen katkelma paljastaa yhden tärkeän totuuden lisää: ”[t]oimettomuus on itsekunnioitukselle tuhoisaa”. Ikääntyessämme voimme jäädä kotiin ikävöimään menetettyä nuoruuttamme, samalla kun kauhistelemme raihnaisuutemme etenemistä. Tai voimme lähteä ulos auttamaan toisia, joilla on vakavampia vaikeuksia kuin itsellämme. Jo muutaman minuutin kuluttua löydämme jonkun apua tarvitsevan, jonka tilanne on paljon omaamme pahempi. Toisten auttaminen on hauskaa ”hyväololääkettä”. Vapautuminen pahantuulisesta minästä seuraa siitä, että unohtaa minänsä ja rakastaa ja palvelee aktiivisesti muita.

Vaikka Urantia-kirjan opetukset ovatkin korkealentoisia ja älyllisiä, ne ovat myös ylenmäärin käytännöllisiä ja reaalisia. Urantia-ilmoitus lupaa, että omakohtainen jumalasuhde tuo mukanaan kestävän onnellisuuden. Ne meistä, jotka kokevat Jumalan päivittäisessä elämässään, tietävät tämän lausuman todeksi ja tosiasiaksi. Jumalan kanssa meillä on kaikki; ilman Jumalaa meillä ei ole mitään.