Toinen Virsta Jälkitarkastelussa – Ajatuksia Boulderin Kokeilusta

Tulostettava versio

Chris Wood, New York, USA

Toimituksen huomautus: Nettiuutisten viime numerossa (vsk. 3, numero 2, kesäkuu 2009) Chris Wood, joka on Urantia-kirjan lukija New Yorkin osavaltion pohjoisesta, kirjoitti artikkelin otsikkona Toinen virsta yhteisökokemuksena. Hän organisoi Coloradon Boulderissa konferenssin yhdessä pitkäaikaisten ystäviensä Shane C:n (Colorado, USA) ja Michael MacIsaacin (Nacka, Ruotsi) kanssa. Johtokunnan jäsenet Mo Siegel, Richard Keeler ja Marilynn Kulieke osallistuivat konferenssiin.

Boulderin konferenssi oli yhteisökokeilu. Kykenisivätkö newyorkilainen kundi, ruotsalainen kaveri ja boulderilainen juippi löytämään yhteisen sävelen ja orkestroimaan konferenssin eväinään tuskin muuta kuin pikkuisen aloitekykyä korvaamassa puuttuvaa kokemustamme? Meitä tyyräilivät kaikkien hyvää tarkoittavien tolvanoiden opit: Jos me kykenisimme siihen, silloin kuka tahansa pystyisi samaan. Meidän eli järjestäjien mielessä oli koko joukko odotuksia, joista päällimmäisenä oli halu luoda tilaisuuteen sellainen käsin koskettelemattomissa oleva ilmapiiri, joka kyllästäisi osanottajien muistot ja pysyisi siellä heidän koko loppuelämänsä ajan. Tavoitteenamme oli eloonjäämisarvojen saavuttaminen. Konferenssivalmistelujamme ohjasi kolme filosofiaa, joiden viisaus näin jälkikäteen tarkasteltuna oikeuttaa tekemään lyhyen arvioinnin hyödyttämään ketä hyvänsä, joka haluaisi toimia samoin.

Ensiksikin konferenssijärjestäjänä toimimiseen on monta hyvää syytä. Konferenssi soveltuu jonkin asia-aloitteen julkituomiseen, houkuttelemaan tarvittavat osapuolet tapaamiseen tai jopa auttamaan muutoin hajanaisen yhteisön kokoamisessa. Jäsenyyteen perustuvilla järjestöillämme on konferenssiaikataulut, jotka tarjoavat lukijoille säännöllisesti tilaisuuden kokoontumiseen. Oma ehdotuksemme sen sijaan oli järjestää konferenssi sen itsensä takia. Emme ole järjestö, meillä ei ollut mitään ajettavaa asiaa, emmekä tavoitelleet mitään suurisuuntaista kokousta. Me vain yksinkertaisesti pidämme konferensseista ja haluamme niitä lisää.

Vaikka ilmaantui muutama skeptikko räpyttelemään silmiään ja kysymään ”keitä te luulette olevanne ja miksi te tällaista teette”, ihmiset olivat ylisummaan kuitenkin erittäin myötämielisiä ja ilmaantuivat tilaisuuteen. Sadastakahdestakymmenestä osallistujasta 60 ei arvioni mukaan olisi tänä kesänä osallistunut mihinkään konferenssiin, ellei Boulderia olisi ollut tarjolla. Oikea paikka ja oikea viikonloppu olivat pureva yhdistelmä. Osallistujat antoivat tukensa ajatukselle, että välivuosina, jolloin Pohjois-Amerikan Urantia-yhteisö ei toimi minkään kansainvälisen konferenssin isäntänä, se tukee moniaita alueellisia konferensseja.

Toisekseen en voi sanoa, huomasiko yleisö sitä vai ei, mutta päätimme, että Boulderin konferenssi olisi paikka, jossa standardin mukainen konferenssirakenne pannaan koetteille. Jotkin täysistuntopuheet jatkuivat 10, toiset 20 ja muutamat 30 minuuttia. Suunnitelmissamme oli varattu aika sunnuntaiaamun hartaushetkelle, mutta täytimme tuon ajan nimenomaan vasta lauantai-iltapäivänä, sitten kun konferenssi oli täydessä menossa ja ”konferenssin muistaerottuvuus” oli luotu. Pienryhmiimme kuului kävelyjä luonnon helmassa, opintoryhmiä, ja viimeinen iltapäivä oli varattu ”yleisön toistuvista pyynnöistä” -työpajoille. Monen mielestä ylivertaisia olivat pienet keskusteluryhmät perjantai-iltapäivänä, ne kun tekivät omakohtaiseksi ohjelman, joka liian usein näyttäytyy luoksepääsemättömältä. Yleisesti sanottuna Boulderin kaltainen alueellinen konferenssi oli täydellinen paikka näille variaatioille. Osallemme tuli sekä menestystä että epäonnistumista, terveellinen sekoitus odottamattomia iloja ja pakokauhua, mutta alueelliset konferenssit ovat nimenomaan tämänkaltaisten kokemusten paikkoja.

Kolmanneksi, ihmisiä aliarvioidessaan ei voi koskaan kärsiä vararikkoa, mutta Urantia-yhteisöön luottaessaan voi vain rikastua. Vuosi sitten ojensin auttavan käteni Kansasin kaupunkikonferenssissa, ja silloin ja siellä päätimme valmistaa omat aamiaisemme ja lounaamme. Suunnitelmamme oli kokonaan sen varassa, että ilmaantuu ihmisiä auttamaan, ja kas kummaa, ei tarvittu paljonkaan tyrkkimistä, kun alkoi ilmaantua väkeä pesemään hedelmiä, pienimään vihanneksia ja paistamaan munia. Boulderissa tarjosimme ateriapalvelut, mutta pidimme yllä uskoamme siihen, että Urantia-kirjan lukijat astuisivat esiin ja tekisivät konferenssista paremman. Kun suunnitelmamme musiikin osalta menivät myttyyn, niin ei aikaakaan kun väki otti esille banjonsa ja kitaransa. Kun perjantain illanviettopaikkamme osoittautui hankalaksi, muuan paikallinen pariskunta tarjosi meille tähän tarkoitukseen oman kotinsa. Jos Urantia-kirjan lukijoille annetaan tilaisuus tehdä konferenssista parempi, he tulevat heti mukaan, ja tällainen käytännöllinen osallistuminen tekeekin konferenssikokemuksesta selvästi paremman. Mikäli heille annetaan siihen tilaisuus, sata Urantia-kirjan lukijaa osaa omatoimisen viihtymisen, mikäli et ole itse heidän tiellään.

Boulderin konferenssi lähti liikkeelle yksittäisestä ideasta, mutta jokaisen idean seuralaisena on vastuu. Kokoisessamme yhteisössä hyvätkin aikomukset haihtuvat, elleivät ne johda toimiin. Meillä oli hyvä idea: rakastamme konferensseja ja haluamme lisää konferensseja. Siitä seurasi pakostakin vastuu tuoda konferenssiluetteloon – ainakin yhtenä kesänä – vähän lisää. Muuan Jeesuksen elämään kuuluva seikka oli, että hänkin teki joskus virheitä, mutta hän hengellisti kaikki kömmähdyksensä. Hänen koko elämällään oli selviytymisarvo. Jokainen keskimääräisestä viikostani tehty rehellinen arviointi paljastaisi suuren määrän tuhlausta – ei ehkä aineellisessa mielessä tuhlausta – mutta tuhlausta Korkeimman valtakunnassa. Mutta muutaman päivän aikana, Boulderin kukkuloilla, kokemuksillamme oli paljon suurempi universumiarvo. Joten siinä merkityksessä arvelen sen olleen menestyksellinen konferenssi.

Urantia Youth at the Second Mile Conference